Siirry pääsisältöön

Anne-Sophie Brasme: Henkäys

Ympärilläni olevien ihmisten on turha suhtautua minuun epäluuloisesti, katsoa minua viha silmissään, sillä en kadu mitään. Kuuletteko, en kadu mitään niistä tapahtumista, jotka ovat tuhonneet elämäni. Hulluus ei ole pelkkää kohtaloa, vaan se voi olla myös valinta.

Etsiskelin Vive la France! -haasteeseen liittyen ranskalaista kaunokirjallisuutta ja törmäsin itselleni ennestään tuntemattoman Anne-Sophie Brasmen esikoisromaaniin, jonka kirjailija on julkaissut ollessaan vasta 17-vuotias.

Vankeustuomiota istuva nuori nainen, Charlène, alkaa muistella menneisyyttään ja sitä, miten on päätynyt kaltereiden taakse. Charlène on tuntenut itsensä ulkopuoliseksi muusta maailmasta koko lapsuutensa ja nuoruutensa ajan, ja suhtautuu välinpitämättömän kylmästi muihin ihmisiin. Hän ajautuu kuitenkin ystävyyssuhteeseen suositun ja itsevarman Sarahin kanssa. Sarahista muodostuu vähitellen Charlènelle pakkomielle, ja hän tekee kaikkensa pitääkseen ystävänsä tyytyväisenä. Sarah alkaa kuitenkin käyttää Charlènen riippuvuutta hänestä julmasti hyväkseen. Hän pilkkaa ja mitätöi Charlènea joka käänteessä ja nauttii saadessaan tämän tottelemaan itseään.

Charléne alkaa vähitellen salaa vihata Sarahia, mutta hän myös pelkää ja palvoo tätä liikaa, jotta voisi paeta tilanteesta. Vähitellen riippuvuus ajaa Charlénen epätoivoiseen tekoon.

Henkäys on hyvin suorasanainen ja kaunistelematon tarina siitä, millaista piinaa ja kärsimystä yksinäisyys ja epävarmuus voi teini-iässä aiheuttaa. Ja toisaalta siitä, miten ystävyyssuhteiden pinnan alla saattaa kuplia aivan muita tunteita kuin kiintymystä. Kirjassa Charlène muistelee jälkeenpäin viileän analyyttisesti omaa pakkomielteistä riippuvuuttaan:

En osaa määritellä pakkomiellettä. Luulen, että se elää aina ihmisessä. Usein ei tarvita paljonkaan, että se tulee esiin. Se sekoittaa ihmisen kaikessa hiljaisuudessa, hyökkää hitaasti, kiduttaen jokaista soluakin, mutta se on myös ovela ja hyvin manipuloiva, sillä se teeskentelee ensin olevansa ystävä, eikä kuitenkaan epäröi pettää.

Romaanista tuli mieleen Amélie Nothombin nuortenkirja Antikrista, joka kertoo myös ujon teinitytön ja tämän valovoimaisen, mutta manipuloivan koulukaverin omituisesta ystävyyssuhteesta. Liekö Nothomb lukenut Brasmen romaanin ennen omansa kirjoittamista; Henkäys ilmestyi ranskaksi pari vuotta ennen Antikristaa. Nothombin romaani ei ole aivan yhtä synkkä kuin Brasmen ja ehkä se onkin sen vuoksi luokiteltu nuortenkirjaksi. Henkäys löytyi ainakin omasta lähikirjastostani aikuisten puolelta; itse tosin pistäisin tämänkin nuorten puolelle.

Ainoa, mikä kirjassa häiritsi, oli sen ajoittain töksähtelevä kieli. En tiedä, oliko ranskankielisen teoksen kerrontatyyli näin huolimatonta, vai onko suomentajalta loppunut luovuus kesken, mutta tämäkin kohta oli täynnä kummallista toistoa:

Yö laskeutui vuoristoiseen horisonttiin. Kaukana vuorien siniharmaa ja yön sini erottuivat toisistaan niin heikosti, että värit lähes sekoittuivat toisiinsa. Oli talvi-ilta, oli vuoden viimeinen talvi-ilta.

Eli värit tuskin erottuivat toisistaan, jolloin ne lähes sekoittuivat toisiinsa? Ahaa, selväksi tuli.

Brasmen toinen romaani, suomentamaton Le Carnaval des Monstres (2005), ilmeisesti kertoo myös tuhoisasta ihmissuhteesta. 

Henkäyksen ovat lukeneet ainakin Tupajumi, Iiddda, ja aivan äskettäin myös hildur katarina limén.

Anne-Sophie Brasme: Henkäys. Like. 2003. 141 sivua.
Ranskankielinen alkuteos: Respire [eikä suinkaan Pespire, kuten suomennoksen tiedoissa väitetään]
Suomentaja: Minna-Maaria Koponen

Like: Henkäys

Kommentit

  1. Ehdin lukiessa ajatella juurikin Antikristaa ja sitten seuraavassa kappaleessa sen mainitsitkin. Tänään kirjastossa etsiskelin jotain Vive la Franceen sopivaa naiskirjailijan teosta, mutta aikaa oli vähän ja en osannut tehdä päätöstä. Luen tämän. Kiitos postauksesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mahtavaa kuulla, että postauksesta oli apua! :) Toivottavasti pidät kirjasta.

      Poista
  2. Tämän muistan mielenkiintoiseksi kirjaksi nuoruusvuosilta. Kirja löytyy omasta hyllystä, mutta olen sen tosiaan vain kerran lukenut. Joku päivä tulee luettua varmasti uudelleen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tähän olisi varmasti suhtautunut eri tavalla, jos olisi lukenut tämän nuorempana, ehkä teini-ikäisenä kuten kirjan päähenkilökin. Nyt tätä lukiessa joutui ehkä tahtomattaankin ottamaan kirjan tapahtumiin etäisyyttä; katsomaan kaikkea "aikuisen" näkökulmasta.

      Poista
  3. Vaikuttaa hirveän kinnostavalta. Olen muutenkin kallellani ranskalaiseen kirjaliisuuteen, vaikka en ole ranskaa koskaan opiskellutkaan. Kaksi 'hulluutta' käsittelevää ranskalaista tulee heti mieleeni Anne Delbéem Camille Claudel sekä tänä vuonna lukemani Delpihine de Viganin Yötä ei voi vastustaa.

    Jo kirjan nimi on värisyttävä.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Anni Kytömäki: Kultarinta

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti Mutta ehkä muut ihmiset eivät metsässä ole samoja kuin avotaivaan alla. He muuttuvat yhtä aikaa läpinäkyviksi ja salaperäisiksi, tavallisiksi ja oudoiksi, samaksi aineeksi kuin tuuli, linnunlaulu ja neulasten kärjissä tiukkuvat vesihelmet. Metsässä heidän ytimeensä näkee hetkittäin. Tai ei, sen vain aavistaa. Olin lukenut yhden sivun ja yli 600 oli vielä edessä, kun minun piti laskea kirja alas ja hengähtää hetki. Anni Kytömäen kirjoitustyyli on pakahduttavan kaunista, lumoavaa, tarkkaa ja kuvailevaa. Luontosanat kuulostavat eksoottisilta uudissanoilta, mutta samalla ikiaikaisen perinteisiltä. Puhutaan murskasiipi linnusta, vesikivestä , maata suonivista poluista ja äänestä, joka sujuttelee puiden takaa. Sanotaan, että suomen kielessä ja murteissa on satoja eri sanoja pelkästään lumelle, mutta Kytömäen romaani osoittaa, miten runsaasti kielestä löytyy myös muita Suomen luontoon ja metsien kulttuuriperintöön liittyviä sanoja, joita tällainen luonnos

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

Tapio Tamminen: Islamin aseeton soturi: Ghaffar Khan ja talebanien synty

Ghaffar Khanin perustama Khudai Khidmatgar -liike on historiallisesti ilmeisesti ainutlaatuinen sosiaalinen keksintö, sillä missään muualla väkivallaton vastarintaliike ei ole järjestäytynyt kurinalaiseksi aseettomaksi armeijaksi. Eilisessä Hesarissa oli syyskuussa menehtyneen tietokirjailija Tapio Tammisen muistokirjoitus. Tamminen muistetaan ehkä parhaiten Tieto-Finlandian vuonna 2015 voittaneesta Kansankodin pimeämpi puoli -teoksesta (2015), mutta itse olen lukenut vain Tammisen vuonna 2011 ilmestyneen tietokirjan Abdul Ghaffar Khanista . Kirjan lukemisesta on jo aikaa, mutta bloggausta en ole siitä tehnyt, joten päätin nyt kaivella vanhat muistiinpanot esiin.   Islamin aseeton soturi kertoo siis Ghaffar Khanista, joka perusti maailman suurimmaksi rauhanarmeijaksi kutsutun aseettoman liikkeen 1920-luvun lopulla brittiläisen Intian luoteisella raja-alueella, joka on nykyisin osa Pakistania. Tällä vuosituhannella kyseinen alue on tullut tunnetuksi erityisesti Yhdysvaltain pommituksi