Kirjanurkkaus

Maybe I am fated to always be alone, Tsukuru found himself thinking. People came to him, but in the end they always left. They came, seeking something, but either they couldn't find it, or were unhappy with what they found (or else they were disappointed or angry) and they left. One day, without warning, they vanished, with no explanation, no word of farewell. Like a silent hatchet had sliced the ties between them, ties through which warm blood still flowed, along with a quiet pulse. I pre-ordered Haruki Murakami's new novel ages ago and finally got it about a week ago. It was the perfect book to take along on a end-of-summer trip to the west coast of Finland (although if my destination had been Hämeenlinna, it would've been even more perfect... for reasons that will be explained later). ;) I think I will always associate the novel with the strange places and situations that I read it in: from a freezing cabin in the middle of the night to the cosy bed of a warm hotel r...

Minä rakastan ikiomaa perhettäni, mutta minusta on kivaa se, että kavereiden perheet ovat toisenlaisia. Jollakin on yksi äiti tai yksi isä, jollakin yksi molempia, jollain on isä ja äitipuoli tai äiti ja äidin poikakaveri... Olisi kummallista, jos kaikkien perheet olisivat samanlaisia. Emmehän me ihmisetkään ole. Tittamari Marttisen kirjoittama ja Aiju Salmisen kuvittama Ikioma perheeni on kotimainen lastenkirja, jonka päähenkilö elää sateenkaariperheessä. Tämä oli pakko hankkia heti meidänkin perheeseen! Kirjassa kerrotaan takakannen mukaan "erilaisista perhemuodoista" ja melkoinen kirjo erilaisuuksia siihen mahtuukin mukaan: Päähenkilö Kuu elää yhdessä äidin ja maman kanssa. Samassa kerrostalossa asuu Kim, jolla on kaksi isää. Kuun äiti on synnyttänyt Kimin, joten tämä on oikeastaan Kuun biologinen veli. Yhdessä perheet muodostavat apilaperheen. Kuun kummi taas on transsukupuolinen Niki. Vähän tuntuu siltä, että kirjaan on tungettu mukaan vähän liiankin paljon sul...

Katsokaa minua, tällainen minä olen. Olen Iiris Lempivaara. Aina minä kaipaan jonnekin, usein olen levoton. Minun sydämeni painaa 300 grammaa. Minulla on reikä sukassa ja aina uusia suunnitelmia, työ neuvojen antajana ja uusia kenkiä joka viikko. Kaipasin jotain "kevyempää" lukemista ja sitä Riikka Pulkkisen tuorein tuotos tarjosi. Alun perin Kauneus & Terveys -lehdessä ilmestynyt, chick litiä edustava tarina muistuttaa edelleen naistenlehden jatkokertomusta, vaikka nyt se onkin nidottu kovien kansien väliin. Luvut muodostavat siistejä, yhtenäisiä episodeja, mutta tarina soljuu samalla sujuvasti ja kepeästi eteenpäin. Minäkertoja Iiris Lempivaara on jotain Bridget Jonesin ja Carrie Bradshawn'n välillä. Kun pitkäaikainen poikaystävä Aleksi yllättäen jättää Iiriksen, hän hukuttaa surunsa suklaaseen ja uusiin kenkiin, kunnes päättää ryhdistäytyä ja alkaa elää elämäänsä itse keksimänsä self help -elämänohjeen mukaisesti: itsevarmuutta, korkeita korkoja ja carpe di...

Pikkulapsiperheissä päivän jännittävät tapahtumat, uudet kokemukset ja opitut jutut eivät suinkaan unohdu illan tullen vaan niiden käsittely jatkuu usein yöllä hyvien ja pahojen unien sekä yleisen levottomuuden muodossa. Välillä lapsen yöelämä on niin vilkasta, että aamulla itse silmät ristissä lapsen sängyn laidalla valvoneena ihmettelee aina, miten se taas on niin pirteä heti aamusta . Oma tyttäreni on vasta 2-vuotias, mutta yöheräilyt ovat kuuluneet perheen arkeen hänen koko pienen ikänsä ajan. Yöllä yrittää usein unenpöpperössä turhautuneena keksiä jotain loogista syytä lapsen heräilyyn: hammas puhkeaa? kasvukipuja? täysi vaippa? kissa herätti? (perhanan kissa!), sylinkaipuu? kylmyys? kuumuus? valoisuus? ... tai sitten ihan vain perinteinen painajaisuni? Arvausleikki on uuvuttavaa ja pidemmän päälle stressaavaa. Lapset heräilevät joka tapauksessa syystä tai toisesta silloin tällöin. Jossain vaiheessa he onneksi osaavat kertoa syynkin jo ihan itse. Vain pahaa unta on sarjakuv...