Siirry pääsisältöön

Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän

Katsokaa minua, tällainen minä olen. Olen Iiris Lempivaara. Aina minä kaipaan jonnekin, usein olen levoton. Minun sydämeni painaa 300 grammaa. Minulla on reikä sukassa ja aina uusia suunnitelmia, työ neuvojen antajana ja uusia kenkiä joka viikko.

Kaipasin jotain "kevyempää" lukemista ja sitä Riikka Pulkkisen tuorein tuotos tarjosi. Alun perin Kauneus & Terveys -lehdessä ilmestynyt, chick litiä edustava tarina muistuttaa edelleen naistenlehden jatkokertomusta, vaikka nyt se onkin nidottu kovien kansien väliin. Luvut muodostavat siistejä, yhtenäisiä episodeja, mutta tarina soljuu samalla sujuvasti ja kepeästi eteenpäin.

Minäkertoja Iiris Lempivaara on jotain Bridget Jonesin ja Carrie Bradshawn'n välillä. Kun pitkäaikainen poikaystävä Aleksi yllättäen jättää Iiriksen, hän hukuttaa surunsa suklaaseen ja uusiin kenkiin, kunnes päättää ryhdistäytyä ja alkaa elää elämäänsä itse keksimänsä self help -elämänohjeen mukaisesti: itsevarmuutta, korkeita korkoja ja carpe diem -asennetta.

Iiriksellä on - jälleen Sinkkuelämää -sarjaa myötäillen - läheisiä naispuolisia ystäviä, jotka Iiriksen hämmästykseksi siirtyvät uusiin elämänvaiheisiin aviopuolisoineen ja lapsineen Iiriksen jäädessä haahuilemaan sinkkuasteelle. Onneksi naapurin yksinäiseltä vanhukselta, Marja-Liisalta, saa Kauniit ja rohkeat -sarjan innoittamia elämänohjeita.


Vaikka Pulkkisen kirja sopi kuin nappi silmään kevyen kirjan kaipuuseeni, niin se jätti jälkeensä melko mitäänsanomattoman, vähän pitkästyneen olon. Koulupsykologina työskentelevä Iiris on mukamas koulutettu, moderni nainen, joka puhuu tasa-arvosta, sukupuolen performatiivisuudesta ja genderteoriasta, mutta sortuu silti toistamaan väsähtäneitä stereotypioita. Aivan kuin hän yrittäisi uskotella itselleen pyristelevänsä niistä eroon, muttei oikeasti jaksa tai halua.

Iiris Lempivaara on ehdottomasti Jotain Aivan Muuta kuin Pulkkisen aiemmat romaanit (tai ainakin Raja ja Totta, jotka olen niistä lukenut). Vakavat aiheet on korvattu kepeällä komedialla. Syvälliset henkilöhahmot ovat vaihtuneet melko pinnallisiin karikatyyreihin. Ytimekkään yksisanaisten kirjannimien perinnettä uhmataan ennätyksellisen pitkällä otsikolla. Pulkkinen osaa kirjoittaa siis muutakin, se on nyt todistettu. Odotan kuitenkin hänen seuraavaa "vakavampaa" romaaniaan innokkaammin kuin uusia aluevaltauksia chick litin puolelle...

Pulkkisen kirjaa on luettu blogeissa ahkerasti: mm. Elina/Luettua elämää, Katja/Lumiomena, Taika/Kirjasfääri ja Riina/Upotus ovat lukeneet kirjan. Niin, ja tässäkin Pulkkisen kirjassa esiintyy tosiaan nakkipaperi, josta keskusteltiin pitkään ja hartaasti Sallan blogissa jo Totta-romaanin arvostelun yhteydessä. ;)

Iiris Lempivaaran tarinasta puhutaan Helsingin kirjamessuilla lauantaina 25.10 klo 10.30 (Aleksis Kivi -lava). Riikka Pulkkista haastattelee Baba Lybeck.

Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän. Otava. 2014. 174 sivua.

Otava: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän
HS: "Riikka Pulkkinen kirjoittaa hauskasti ja viihdyttävästi nuoren naisen sydänsuruista"

Kommentit

  1. Olenkin pähkäillyt mikä tuo nakkipaperijuttu oikein oli. Nyt tuli siihenkin perehdyttyä. Itse käytän kaikesta nakkipaperia muistuttavasta roskasta termiä nakkipaperia. Kenties Pulkkinenkin teki niin Totta-romaanissaan. Noin, pääsin minäkin osallistumaan asiaan. :) Iiris Lempivaara oli ihan hauska tapaus, mutta ei kantanut makuuni ihan loppuun asti (kirja äityi loppupuolellA vähän paasaavaksi, kuplivan kevyellä tyylillä loppuun asti olisi ollut minulle enemmän mieleen).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nakkipaperijupakkaa oli kyllä hauska seurata. Alun perinhän tuo nakkipaperi taisi symboloida sitä, kuinka joissakin kirjoissa alkaa takertua pikkujuttuihin ja epäolennaisuuksiin, jotka alkavat häiritä lukiessa yhä enemmän.
      Kevyttä ja kuplivaa tämä romaani kyllä tarjosi, mutta ei tehnyt minuunkaan suurta vaikutusta.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Anni Kytömäki: Kultarinta

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti Mutta ehkä muut ihmiset eivät metsässä ole samoja kuin avotaivaan alla. He muuttuvat yhtä aikaa läpinäkyviksi ja salaperäisiksi, tavallisiksi ja oudoiksi, samaksi aineeksi kuin tuuli, linnunlaulu ja neulasten kärjissä tiukkuvat vesihelmet. Metsässä heidän ytimeensä näkee hetkittäin. Tai ei, sen vain aavistaa. Olin lukenut yhden sivun ja yli 600 oli vielä edessä, kun minun piti laskea kirja alas ja hengähtää hetki. Anni Kytömäen kirjoitustyyli on pakahduttavan kaunista, lumoavaa, tarkkaa ja kuvailevaa. Luontosanat kuulostavat eksoottisilta uudissanoilta, mutta samalla ikiaikaisen perinteisiltä. Puhutaan murskasiipi linnusta, vesikivestä , maata suonivista poluista ja äänestä, joka sujuttelee puiden takaa. Sanotaan, että suomen kielessä ja murteissa on satoja eri sanoja pelkästään lumelle, mutta Kytömäen romaani osoittaa, miten runsaasti kielestä löytyy myös muita Suomen luontoon ja metsien kulttuuriperintöön liittyviä sanoja, joita tällainen luonnos

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

Tapio Tamminen: Islamin aseeton soturi: Ghaffar Khan ja talebanien synty

Ghaffar Khanin perustama Khudai Khidmatgar -liike on historiallisesti ilmeisesti ainutlaatuinen sosiaalinen keksintö, sillä missään muualla väkivallaton vastarintaliike ei ole järjestäytynyt kurinalaiseksi aseettomaksi armeijaksi. Eilisessä Hesarissa oli syyskuussa menehtyneen tietokirjailija Tapio Tammisen muistokirjoitus. Tamminen muistetaan ehkä parhaiten Tieto-Finlandian vuonna 2015 voittaneesta Kansankodin pimeämpi puoli -teoksesta (2015), mutta itse olen lukenut vain Tammisen vuonna 2011 ilmestyneen tietokirjan Abdul Ghaffar Khanista . Kirjan lukemisesta on jo aikaa, mutta bloggausta en ole siitä tehnyt, joten päätin nyt kaivella vanhat muistiinpanot esiin.   Islamin aseeton soturi kertoo siis Ghaffar Khanista, joka perusti maailman suurimmaksi rauhanarmeijaksi kutsutun aseettoman liikkeen 1920-luvun lopulla brittiläisen Intian luoteisella raja-alueella, joka on nykyisin osa Pakistania. Tällä vuosituhannella kyseinen alue on tullut tunnetuksi erityisesti Yhdysvaltain pommituksi