Siirry pääsisältöön

Malin Kivelä & Linda Bondestam: Pixonin pojat ja TV:n kotoisa kajo

Ihastuin Linda Bondestamin omaperäiseen, kulmikkaaseen piirrostyyliin jo Aimo ja Unto -kirjan myötä. Hänen kuvittamansa Oma pieni pikkuruinen oli vuoden 2014 Finlandia Junior -palkintoehdokkaana.

Pixonin pojat kertoo Pekasta, Ollista, Ollesta ja Billestä, jotka katsovat mielellään televisiota ja syövät samalla muroja ja karkkia. Äiti yrittää välillä patistella poikia ulos leikkimään, mutta tietokoneiden ja televisioiden ruutujen kajo on Pixonin pojista kotoisampaa kuin auringon valo.


Television katsomisen ja karkin mussuttamisen takia poikien lihaksetkin ovat pienet kuin herneet ja heillä on reikäiset hampaat. Kalpeat ja mustatukkaiset pojat silmäpusseineen näyttävät aivan gooteilta.


Eräänä aamuna tapahtuu katastrofi: televisio hajoaa. Pixonin pojat joutuvat toteamaan, että todellisuus on toisenlainen, harmaampi mutta reunoiltaan terävä.

He uskaltautuvat rappukäytävään (jonka lattianrajassa on vähän pölyä) ja sitten naapurin naisparin luo syömään jännittävältä kuulostavaa vatkulia. Takapihalta löytyy mattoteline, jolla voi keinua. Pihalle saapuu roska-auto, joka haisee happamalta maidolta ja kuolleilta kukilta. Talonmies haravoi lehtiä. Maailmasta löytyy arkista havainnoitavaa.

Pixonin pojat keksivät, että pihalla voi leikkiä dinosaurusleikkiä. Leikki jatkuu, kunnes on pimeää ja on aika lähteä kotiin.

Sitten tapahtuu yllättävä käänne: vuosien myötä sokeri ja paikallaan istuminen on heikentänyt poikia niin, että he pyörtyvät noustessaan ylös portaita. He kaatuvat ja kuolevat.


Ja äiti haudalla, missä pienen pienet arkut makaavat,
kuuset huojuvat mustina, kukat tiputtavat terälehtiään...

Synkkyyttä seuraa kuitenkin helpottava ilo: Ei sentään, huijasin! Eivät he suinkaan kuole.

Oikeasti Pixonin pojat palaavat kotiin niin punaposkisina, että äiti jo ihmettelee, ovatko he sairastuneet vihurirokkoon.

Bondestamin hiilenmusta kuvitus, jossa kirkkaita värejä on käytetty säästellen, antaa kirjalle synkän tunnelman. Luurankojen ja pienten ruumisarkkujen esittelemisen takia en ehkä lukisi tätä aivan pienen lapsen kanssa, joka ei osaa arvostaa mustaa huumoria.

Pixonin pojat kritisoi nykypäivän lasten riippuvuutta televisiosta ja tietokoneesta. Se pelottelee pilke silmäkulmassa, ei saarnaa kulmat kurtussa. Tyylikkäästi kuvitettu ja taidokkaasti kirjoitettu kirja yllätti ainakin minut makaaberilla kuoleman käsittelyllä.

Malin Kivelä & Linda Bondestam: Pixonin pojat ja TV:n kotoisa kajo. Teos & Schildts & Söderströms. 2013.
Ruotsinkielinen alkuteos: Bröderna Pixon och TV:s hemliga sken
Suomentaja: Maarit Halmesarka

Teos: Pixonin pojat ja TV:n kotoisa kajo
Teos: Malin Kivelä
Teos: Linda Bondestam
Kirjavinkit: Pixonin pojat ja TV:n kotoisa kajo

Kommentit

  1. Meillä oli tämä kirjastolainassa mutta lapset ei ymmärrettävästi halunneet valita tätä koskaan iltasaduksi, niin se jäi lukematta. Muistelen että tätä kehuttiin viime vuonna blogeissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meilläkin tätä luki ahkerammin äiti kuin lapsi. :)

      Poista
  2. Meillä tämä on luettu tosi monesti ja lapset rakastavat tuota luurankokuvaa :)
    En tuolle 2-vuotiaalle vielä lue tätä, kun sillä on joku hirviöpelkokausi meneillään, mutta eiköhän se ole sen verran isoveljiinsä tullut että tästä tulee Otonkin suosikki.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mahtavaa! :) Oma tyttäreni on myös vasta 2-vuotias, joten ei vielä (onneksi) ymmärrä ihan kaikkea kirjasta. Tuo lääkärikuva oli jostain syystä hänen mielestään kiinnostava...

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Anni Kytömäki: Kultarinta

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti Mutta ehkä muut ihmiset eivät metsässä ole samoja kuin avotaivaan alla. He muuttuvat yhtä aikaa läpinäkyviksi ja salaperäisiksi, tavallisiksi ja oudoiksi, samaksi aineeksi kuin tuuli, linnunlaulu ja neulasten kärjissä tiukkuvat vesihelmet. Metsässä heidän ytimeensä näkee hetkittäin. Tai ei, sen vain aavistaa. Olin lukenut yhden sivun ja yli 600 oli vielä edessä, kun minun piti laskea kirja alas ja hengähtää hetki. Anni Kytömäen kirjoitustyyli on pakahduttavan kaunista, lumoavaa, tarkkaa ja kuvailevaa. Luontosanat kuulostavat eksoottisilta uudissanoilta, mutta samalla ikiaikaisen perinteisiltä. Puhutaan murskasiipi linnusta, vesikivestä , maata suonivista poluista ja äänestä, joka sujuttelee puiden takaa. Sanotaan, että suomen kielessä ja murteissa on satoja eri sanoja pelkästään lumelle, mutta Kytömäen romaani osoittaa, miten runsaasti kielestä löytyy myös muita Suomen luontoon ja metsien kulttuuriperintöön liittyviä sanoja, joita tällainen luonnos

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

Tapio Tamminen: Islamin aseeton soturi: Ghaffar Khan ja talebanien synty

Ghaffar Khanin perustama Khudai Khidmatgar -liike on historiallisesti ilmeisesti ainutlaatuinen sosiaalinen keksintö, sillä missään muualla väkivallaton vastarintaliike ei ole järjestäytynyt kurinalaiseksi aseettomaksi armeijaksi. Eilisessä Hesarissa oli syyskuussa menehtyneen tietokirjailija Tapio Tammisen muistokirjoitus. Tamminen muistetaan ehkä parhaiten Tieto-Finlandian vuonna 2015 voittaneesta Kansankodin pimeämpi puoli -teoksesta (2015), mutta itse olen lukenut vain Tammisen vuonna 2011 ilmestyneen tietokirjan Abdul Ghaffar Khanista . Kirjan lukemisesta on jo aikaa, mutta bloggausta en ole siitä tehnyt, joten päätin nyt kaivella vanhat muistiinpanot esiin.   Islamin aseeton soturi kertoo siis Ghaffar Khanista, joka perusti maailman suurimmaksi rauhanarmeijaksi kutsutun aseettoman liikkeen 1920-luvun lopulla brittiläisen Intian luoteisella raja-alueella, joka on nykyisin osa Pakistania. Tällä vuosituhannella kyseinen alue on tullut tunnetuksi erityisesti Yhdysvaltain pommituksi