[...] jotkut lukevat koko ikänsä eivätkä pääse koskaan lukemansa sisälle, he takertuvat tekstiin eivätkä ymmärrä että sanat ovat vain virtaavan joen poikki aseteltuja kiviä, ne ovat sitä varten että pääsisimme niitä myöten toiselle rannalle, sillä pääasia on juuri se toinen ranta, Paitsi jos, Paitsi jos mitä, Paitsi jos sellaisella joella ei olekaan pelkästään kahta rantaa vaan monta, jos jokainen lukija on itse oma rantansa ja jos se ranta, jolle hänen on päästävä, onkin juuri hänen ja vain hänen [...]
Yritin joskus lukea José Saramagon Toinen minä -romaania, mutta en päässyt muutamaa kymmentä sivua pidemmälle. En pitänyt kilometrin pituisista lauseista, verkkaisesta tahdista ja sekavasta dialogista, jossa ei tiennyt kuka sanoi mitäkin. Tartuin siis hieman vastahakoisesti lukupiirikirjaamme Luolaan. Yllätyin, miten mukaansatempaava romaani oli (ainakin Toiseen minään verrattuna!) ja luin kuin luinkin 400-sivuisen järkäleen vajaassa viikossa.
Tyyli tuntui heti alusta lähtien pelottavan tutulta: samat ylipitkät lauseet (yllä oleva sitaattikin on osa virkettä, joka alkaa puolta sivua aiemmin ja loppuu vasta n. sivua myöhemmin); asioiden kiireetön, perinpohjainen pohdiskelu sekä putkeen kirjoitettu dialogi, jota piti välillä sahata eestaas, jotta löysi jotain vihjettä siitä, kuka puhui. Mutta tällä kertaa tyyli ei jostain syystä haitannut vaan ahmin romaania vauhdilla sen puoleenväliin asti. Sitten iski jonkinlainen suvantovaihe, joka taas vaihtui hurjaksi loppukiriksi romaanin lähestyessä jännittävää loppuaan.
Romaanin juoni on kerrottu vähän liiankin tarkkaan kannen liepeessä; onkohan sen kirjoittajalle tullut hätä keksiä kerrottavaa, kun romaanissa tapahtuu niin kovin vähän? :) Luolassa seurataan pienen käsityöläisperheen arkea jossain määrittelemättömässä paikassa, määrittelemättömässä ajassa. Perheen isä, Cipriano Algor, on yrittäjä ja savenvalaja. Hänen tyttärensä Marta auttaa isää savipajassa, ja Martan mies, Ciprianon vävy Marçal, työskentelee läheisessä Keskuksessa vartijana.
Keskus on suuri ja ihmeellinen rakennus, oma maailmansa, johon pääsevät asumaan vain harvat ja valitut. Keskukseen päästyään heidän ei tarvitsekaan enää poistua sieltä; valtavassa kompleksissa on nimittäin kaikkea mahdollista kaupoista, ravintoloista, puistoista ja kahviloista aina tekojärviin, Egyptin pyramideihin, Kiinan muuriin, Taj Mahaliin, simuloituihin sadekuuroihin, golfkenttiin, sairaaloihin ja krematorioihin asti. Keskus on kuin Disneyland, mutta koko elämän kattavana versiona!
Ciprianon perheyritys kokee kovan iskun, kun Keskus ilmoittaa, että perheen valmistamat saviastiat korvataan muoviastioilla, eikä Keskukselta enää tule uusia tilauksia. Yrittäjähenkisinä ja luovina ihmisinä perhe päättää uudistaa yrityskonseptinsa ja valmistaa jotain muuta, jota Keskus voisi ostaa: savinukkeja. Pian Keskus tekeekin tilauksen ja nukkien valaminen, polttaminen ja maalaaminen voi alkaa.
Uurastuksen jälkeen paljastuu, että nukeilla ei olekaan Keskuksen asukkaiden keskuudessa tarpeeksi kysyntää ja tarjous peruuntuu. Samoihin aikoihin Marçal saa ylennyksen ja sen myötä oikeuden asua Keskuksessa vaimonsa ja appensa kanssa. Edessä on muutto uuteen kotiin, mutta Keskuksessa odottaa vähemmän miellyttävä yllätys... Viimeistään lopussa käy ilmi, että romaanissa on kyse Platonin kuuluisasta luolavertauksesta.
Juha Haataja kirjoittaa blogissaan, että Saramagon Luolassa ja Antti Hyryn Uunissa on jotain samaa. Uunia en ole lukenut, mutta olen ymmärtänyt, että siinä kuvaillaan uunin rakentamista antaumuksellisesti ja yksityiskohtaisesti - aivan kuten Luolassa kerrotaan savenvalannasta. Saramago myös kuvailee perheen arkisia murheita hellästi ja lämpimästi, ja perheen Löydökki-nimisen koirankin ajatukset on kerrottu tarkkaan.
Suosittelen kirjaa kaikille, jotka - kuten minä - pelkäävät Saramagoa aivan turhaan! :)
José Saramago: Luola. Tammi. 2003.
Portugalinkielinen alkuteos: A Caverna
Suomentaja: Erkki Kirjalainen
Kirja.fi: José Saramago
Wikipedia: José Saramago
Yritin joskus lukea José Saramagon Toinen minä -romaania, mutta en päässyt muutamaa kymmentä sivua pidemmälle. En pitänyt kilometrin pituisista lauseista, verkkaisesta tahdista ja sekavasta dialogista, jossa ei tiennyt kuka sanoi mitäkin. Tartuin siis hieman vastahakoisesti lukupiirikirjaamme Luolaan. Yllätyin, miten mukaansatempaava romaani oli (ainakin Toiseen minään verrattuna!) ja luin kuin luinkin 400-sivuisen järkäleen vajaassa viikossa.
Tyyli tuntui heti alusta lähtien pelottavan tutulta: samat ylipitkät lauseet (yllä oleva sitaattikin on osa virkettä, joka alkaa puolta sivua aiemmin ja loppuu vasta n. sivua myöhemmin); asioiden kiireetön, perinpohjainen pohdiskelu sekä putkeen kirjoitettu dialogi, jota piti välillä sahata eestaas, jotta löysi jotain vihjettä siitä, kuka puhui. Mutta tällä kertaa tyyli ei jostain syystä haitannut vaan ahmin romaania vauhdilla sen puoleenväliin asti. Sitten iski jonkinlainen suvantovaihe, joka taas vaihtui hurjaksi loppukiriksi romaanin lähestyessä jännittävää loppuaan.
Romaanin juoni on kerrottu vähän liiankin tarkkaan kannen liepeessä; onkohan sen kirjoittajalle tullut hätä keksiä kerrottavaa, kun romaanissa tapahtuu niin kovin vähän? :) Luolassa seurataan pienen käsityöläisperheen arkea jossain määrittelemättömässä paikassa, määrittelemättömässä ajassa. Perheen isä, Cipriano Algor, on yrittäjä ja savenvalaja. Hänen tyttärensä Marta auttaa isää savipajassa, ja Martan mies, Ciprianon vävy Marçal, työskentelee läheisessä Keskuksessa vartijana.
Keskus on suuri ja ihmeellinen rakennus, oma maailmansa, johon pääsevät asumaan vain harvat ja valitut. Keskukseen päästyään heidän ei tarvitsekaan enää poistua sieltä; valtavassa kompleksissa on nimittäin kaikkea mahdollista kaupoista, ravintoloista, puistoista ja kahviloista aina tekojärviin, Egyptin pyramideihin, Kiinan muuriin, Taj Mahaliin, simuloituihin sadekuuroihin, golfkenttiin, sairaaloihin ja krematorioihin asti. Keskus on kuin Disneyland, mutta koko elämän kattavana versiona!
Ciprianon perheyritys kokee kovan iskun, kun Keskus ilmoittaa, että perheen valmistamat saviastiat korvataan muoviastioilla, eikä Keskukselta enää tule uusia tilauksia. Yrittäjähenkisinä ja luovina ihmisinä perhe päättää uudistaa yrityskonseptinsa ja valmistaa jotain muuta, jota Keskus voisi ostaa: savinukkeja. Pian Keskus tekeekin tilauksen ja nukkien valaminen, polttaminen ja maalaaminen voi alkaa.
Uurastuksen jälkeen paljastuu, että nukeilla ei olekaan Keskuksen asukkaiden keskuudessa tarpeeksi kysyntää ja tarjous peruuntuu. Samoihin aikoihin Marçal saa ylennyksen ja sen myötä oikeuden asua Keskuksessa vaimonsa ja appensa kanssa. Edessä on muutto uuteen kotiin, mutta Keskuksessa odottaa vähemmän miellyttävä yllätys... Viimeistään lopussa käy ilmi, että romaanissa on kyse Platonin kuuluisasta luolavertauksesta.
Juha Haataja kirjoittaa blogissaan, että Saramagon Luolassa ja Antti Hyryn Uunissa on jotain samaa. Uunia en ole lukenut, mutta olen ymmärtänyt, että siinä kuvaillaan uunin rakentamista antaumuksellisesti ja yksityiskohtaisesti - aivan kuten Luolassa kerrotaan savenvalannasta. Saramago myös kuvailee perheen arkisia murheita hellästi ja lämpimästi, ja perheen Löydökki-nimisen koirankin ajatukset on kerrottu tarkkaan.
Suosittelen kirjaa kaikille, jotka - kuten minä - pelkäävät Saramagoa aivan turhaan! :)
José Saramago: Luola. Tammi. 2003.
Portugalinkielinen alkuteos: A Caverna
Suomentaja: Erkki Kirjalainen
Kirja.fi: José Saramago
Wikipedia: José Saramago
Olen lukenut Saramgolta joitakin kirjoja ja pitänyt kovasti. Hyryä en sen sijaan saa luetuksi.
VastaaPoistaSaramagolla hienoa on mielestäni rytmi. Tyyli vaatii kyllä keskittymistä.
Eniten olen pitänyt kirjoista Kertomus sokeudesta ja Oikukas kuolema.
Mä taas hurahdin Toiseen minään heti ensiriveiltä! :) Kyllähän se tyyli ensin vaati totuttelua että sai jotain tolkkua, mutta tykkäsin silti todella paljon alusta asti.
VastaaPoistaSen jälkeen olen lukenut Kertomus sokeudesta -kirjan ja pidin paljon siitäkin, pitäisikin lukea taas jotain Saramagoa!
Minäkin uskallan varmaan tarttua jatkossa Saramagoon helpommin, kun pääsin yli tyylin vaikeudesta. Toinen minä ei jostain syystä vieläkään innosta, mutta Kertomus sokeudesta voisi ainakin juonikuvauksen perusteella olla mielenkiintoinen.
VastaaPoista