Kirjanurkkaus

"Te kaikki tunnutte niin ihmeellisiltä, ja minä itsekin. Te olette olleet kirjan henkilöitä ja nyt te olette tulleet esiin ja minä olen jutellut teidän kanssanne. Aivan kuin olisin itsekin joutunut kirjaan", sanoin. "Vaarallinen oire", hän sanoi nauraen. Luin Banana Yoshimoton Kitchenin muutama vuosi sitten ja ihastuin sen "verkkaiseen, arkiseen ja kauniiseen tunnelmaan" sekä yksittäisiin lauseisiin ja kielikuviin, joissa oli samalla jotain haikean surullista ja omituisen vierasta. Yoshimoton toinen suomennettu romaani, N. P. , on ollut lukulistallani siitä lähtien. Kansikuva oikein sattuu silmiin. Istuva nainen leijailee oudosti ilmassa pinkinviolettia taustaa vasten. Takakannessa sama nainen istuu kultakalamaljan vieressä. Lisäksi romaanin nimi piiloutuu kannessa niin koukeroisten kaunokirjainten muotoon (ja osittain kirjailijan sukunimen taakse), että siitä tuskin saa selvää. Sitä paitsi romaanin nimi ei ole np vaan N. P. Kirjassa tällä on mer...

Kuva maratonia emännöivästä Hyllytontun höpinöitä -blogista Tänään virallisesti pidettävä Blogistanian kesälukumaraton V on minulle III. Olen siis osallistunut lukumaratoniin kahtena edellisenäkin kesänä. Vuonna 2013 luin vuorokauden aikana yhteensä 587 sivua (3 ½ kirjaa sekä 3 novellia) ja viime vuonna luin lähes saman verran, 580 sivua (3 kirjaa ja 5 kertomusta). Tänä vuonna pyrin taas yli 500 sivuun! Toistan kahden aiemman vuoden teeman eli lukemattomia kirjoja omasta kirjahyllystä, joissa on alle 200 sivua . Vaikka aiempina vuosina olen lukenut vain reilut kolme kirjaa, lukupinossa on nyt optimistisesti viisi ehdokasta: Jim Dodge: Fup (suom. Tero Valkonen, Basam Books, 2004, 126 sivua) Claude Simon: Raitiotie (suom. Jukka Mannerkorpi, Otava, 2008, 109 sivua) Antti Leikas: Melominen (Siltala, 2011, 190 sivua) Hassan Blasim: The Iraqi Christ (kään. Jonathan Wright, Comma Press, 2013, 136 sivua) Khushwant Singh: Train to Pakistan (Penguin, 2009, 190 sivua) Luku-urak...

Jos tulikärpäsiä tulee tänäkin kesänä, niitä ei tule rue Vauborelille. Nyt näyttää siltä, että siellä on vain varjoja ja hiljaisuutta. Hiljaisuus on miehityksen tulosta; se riippuu oksilta, sitä tihkuu viemäreistä. [...] Niin moni ikkuna on pimeänä. On kuin kaupungista olisi tullut tuntemattomilla kielillä kirjoitettujen teosten kirjasto, kuin talot olisivat valtavia hyllyjä, joiden kirjoja on mahdoton lukea, ja kaikki lamput olisivat sammuksissa. Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe oli yksi tämän kevään odotetuimmista uutuuksistani, enkä joutunut pettymään. Onneksi avasin tämän Pulitzer-palkitun tiiliskiven kauniit kannet ollessani yksin pitkällä junamatkalla ja pystyin uppoutumaan siihen keskeytyksettä ruhtinaallisen kauan. Chilipähkinöitä, kirja ja tyttären tekemä "matkakimppu". Matka voi alkaa. :) Romaanin päähenkilöt hiipivät heti alussa suoraan sydämeen. Orpokodissa elävä saksalaispoika Werner kiinnostuu siskonsa Jutan kanssa lapsena radioista ja ään...

Ulkoasu: Markus Paajala Olen reilun kuuden vuoden blogihistorian aikana esitellyt blogissani kokkauskirjoja tasan kaksi kertaa. Marraskuussa 2011 innostuin kausiruuasta ja kokeilin kesäkurpitsafrittataa ja syyskuussa 2013 meillä sormiruokailtiin ahkerasti ja tehtiin lämmintä kasvissalaattia. Sormiruokailusta on siirrytty kunnon aterimien käyttöön ja samalla varsinainen ruuanvalmistus ja erityisesti leipominen on alkanut kiinnostaa perheen nuorinta jäsentä. En tosiaankaan ole itse mikään mestari keittiössä, mutta onneksi lapsen kanssa leivonnaisten ja muiden ruokien ulkonäkövaatimukset eivät ole kovin korkeat. Yhdessä sotkeminen on parasta! Ja taikinan maistelu. Ja jauhon levittely pitkin pöytiä. Ja elintarvikeväreillä leikkiminen. Ja sähkövatkaimen sekoittimien nuoleminen. :) Etsin uusia, helppoja reseptejä kokeiltavaksi ja löysin kirjastosta Heidi Paajalan mainion kirjan Leivotaan! , jossa on enimmäkseen makeita, mutta myös muutamia suolaisia reseptejä. Kirjan alussa on lisä...

Huhtikuusta tuli puolivahingossa erittäin spefi-painotteinen kuukausi, koska yhtä uutuusromaania lukuun ottamatta kaikki muut lukemani kirjat edustivat kotimaista fantasiaa, scifiä tai jonkinlaista suomikummaa. Huomasin juuri, että kaikki ovat myös sattumalta naisten kirjoittamia romaaneja. Ja kaikki (kenties yhtä lukuun ottamatta) olivat myös erittäin hyviä kirjoja! Toukokuu sen sijaan oli pyhitetty eräälle tärkeälle tarinakokoelmalle ja kahdelle yli 500-sivuiselle tiiliskiviromaanille, joista kumpaankin jäi tehokkaasti koukkuun. Huhtikuun luetut: Anu Holopainen: Ihon alaiset Helena Waris: Vuori Anne Leinonen: Viivamaalari Anni Nupponen: Nainen ja kuningas Elina Hirvonen: Kun aika loppuu Emmi Itäranta: Teemestarin kirja  Toukokuun luetut: Sateenkaaren alla: kertomuksia perheistä (toim. Maria Rintamäki ym.) Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe Puuttuvia arvosteluja tulossa myöhemmällä ajalla, kuten tavallista....

Kansi: Laura Noponen - Teemme taidetta, sanon. - Tätä viivaa. - Siksikö tuota kutsutaan? - Tämä on tällainen taidejulistusjuttu. Ajatusten herättäminen, ihmisten keskuudessa liikkuminen. Taide tulee lähemmäs kokijaa. Saan itseni kiinni sepittämisestä. Minua ärsyttää ja hävettää. [...] Toisaalta hävettää, koska tekemämme homma on käytännössä päätöntä, enkä näe sen ja yhteiskunnan ongelmien välillä mitään hyödyllistä, saati muutosta. Jos kirjan päähenkilöä ärsyttää päättömän valkoisen viivan maalaaminen katuun, minua ärsyttää se, että erehdyin lukemaan kirjan, joka kertoo valkoisen viivan maalaamisesta katuun. Bongasin Viivamaalarin etsiessäni uutta luettavaa lähikirjastoni spefi-suosituksista (oli sellainen spefinen olo, tiedättehän..?), mutta tätä ei olisi tarvinnut suositella niin innokkaasti. Viivamaalari kertoo naisesta, jonka aamu alkaa hämmentävällä tavalla: pihalla kasvanut vaahtera on kadonnut jälkiä jättämättä. Maailma tuntuu muutenkin vinksahtaneelta. Outo nainen ...