Siirry pääsisältöön

Banana Yoshimoto: N. P.

"Te kaikki tunnutte niin ihmeellisiltä, ja minä itsekin. Te olette olleet kirjan henkilöitä ja nyt te olette tulleet esiin ja minä olen jutellut teidän kanssanne. Aivan kuin olisin itsekin joutunut kirjaan", sanoin.
"Vaarallinen oire", hän sanoi nauraen.

Luin Banana Yoshimoton Kitchenin muutama vuosi sitten ja ihastuin sen "verkkaiseen, arkiseen ja kauniiseen tunnelmaan" sekä yksittäisiin lauseisiin ja kielikuviin, joissa oli samalla jotain haikean surullista ja omituisen vierasta. Yoshimoton toinen suomennettu romaani, N. P., on ollut lukulistallani siitä lähtien.

Kansikuva oikein sattuu silmiin. Istuva nainen leijailee oudosti ilmassa pinkinviolettia taustaa vasten. Takakannessa sama nainen istuu kultakalamaljan vieressä. Lisäksi romaanin nimi piiloutuu kannessa niin koukeroisten kaunokirjainten muotoon (ja osittain kirjailijan sukunimen taakse), että siitä tuskin saa selvää. Sitä paitsi romaanin nimi ei ole np vaan N. P. Kirjassa tällä on merkitystä: kirjaimet ovat lyhenne eräästä North Point -nimisestä laulusta.

Itsemurhan tehnyt Sarao Takase on kirjoittanut 97 novellia sisältävän novellikokoelman englanniksi. Kokoelman sanotaan olevan kirottu, koska kaikki, jotka yrittävät kääntää sitä japaniksi, kuolevat. Käännösurakkaan uskaltautuu kuitenkin päähenkilön miesystävä, Shooji, joka ryhtyy kääntämään Takasen novellikokoelmasta puuttuvaa, 98. novellia.

Hieman myöhemmin Kazami tutustuu kirjailija Takasen valovoimaisiin kaksosiin, yliluonnollisen kauniiseen poikaan ja tyttöön, joissa on jotain taianomaista ja samalla pahaenteistä. Kuvioon astuu vielä impulsiivinen Sui, jolla on myös yhteys 98. novelliin. Kesän kuluessa puuttuvan novellin ja kirjailijan perheen salaisuudet alkavat paljastua.

Metafiktio on kiehtonut minua siitä lähtien, kun luin Fowlesin Ranskalaisen luutnantin naisen. N.P.:ssäkin henkilöt pohtivat sitä, kuinka heistä tuntuu kuin he olisivat kirjan henkilöhahmoja. Romaanissa puhutaan paljon kirjoittamisesta ja kaunokirjallisuuden kääntämisestä. Tapahtumat pyörivät kirjassa olevan kirjan, eli Takasen novellikokoelman, ympärillä.

Romaanissa on myös hieno kuvaus kääntämisestä:

"Se on sitä että seuraa toisen lauseita aivan kuin ne olisivat omia ajatuksia. Kuin loisi omaa tekstiä, monta tuntia päivässä. Virittyy samalle taajuudelle toisen ajatusten kanssa. Se on mystistä. Sitä etenee niin pitkälle että ristiriitaisuuden tunne katoaa. Ei enää tiedä mihin asti ajatukset ovat omia, toisen ajattelu sulautuu osaksi jokapäiväistä elämää. Vakuuttavan ja vaikuttavan kirjailijan teksti vangitsee kääntäjän monin verroin väkevämmin kuin tavallisen lukijan."

Siinä missä Kitchenin kieli kiehtoi eksoottisuudellaan, N. P.:n kieli lähinnä ärsytti. Molemmat suomennokset ovat Kai Niemisen käsialaa, joka on japanilaisen kirjallisuuden asiantuntija ja kokenut kääntäjä. En siis haluaisi syyttää suomentajaa töksähtelevästä kielestä ja tarinasta, mutta... Juoni eteni liiankin epäjohdonmukaisesti, henkilöt toimivat epäloogisesti ja sanoivat asioita, jotka eivät sopineet tilanteeseen lainkaan. Kazami esimerkiksi sanoo piristäneensä masentuneen Shoojin elämää tuomalla pimeyteen päivänvalon välkähtelevän jälkikuvan, joka kyllä lohdutti häntä mutta syöksi hänet yhä syvemmälle sekasortoon. Hämmentävän ristiriitainen vaikutus... Toisessa kohdassa Sui sieppaa Kazamin kadulta puoliväkisin autoonsa, pahoittelee ajomatkan aikana "keppostaan" ja selittää haluavansa jutella Kazamin kanssa. Kazamin vastaus puolituntemattomalle sieppaajalle on outo: "Sano vielä jotakin", sanoin nauraen. Kuka muka oikeasti reagoi noin? Vai eikö japaninkielinen lause vain ole kääntynyt luontevasti suomeksi?

Romaanissa on mielenkiintoiset jälkisanat, joissa kirjailija itse pohtii romaaninsa syntyä ja sen onnistuneisuutta (!). Hänen itsensä mukaan romaanin teemoja ovat "lesbolaisuus, insestinen rakkaus, telepatia ja sympatia, okkultismi ja uskonto". Minusta se käsittelee ennemminkin satunnaisten ja haparoivien ihmissuhteiden kudelmaa ja kirjoittamisen mahdottomuutta.

Myös Mari A. oli epävarma siitä, miten kirjaa olisi pitänyt lukea. Aamunkajo sen sijaan lumoutui romaanista. Ironista kyllä, vaikka kirja kertoo kääntämisestä, minulle jäi tästä hieman sellainen lost in translation -fiilis. En siis edelleenkään ole varma, onko syy suomentajan vai tuntuiko henkilöiden ajatuksenjuoksu ja kielenkäyttö vieraalta vain, koska Japanin kulttuuri on itsessään vieras.

Banana Yoshimoto: N. P. Otava. 1996. 203 sivua.
Japaninkielinen alkuteos: N. P.
Suomentaja: Kai Nieminen

Wikipedia: Banana Yoshimoto

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Anni Kytömäki: Kultarinta

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti Mutta ehkä muut ihmiset eivät metsässä ole samoja kuin avotaivaan alla. He muuttuvat yhtä aikaa läpinäkyviksi ja salaperäisiksi, tavallisiksi ja oudoiksi, samaksi aineeksi kuin tuuli, linnunlaulu ja neulasten kärjissä tiukkuvat vesihelmet. Metsässä heidän ytimeensä näkee hetkittäin. Tai ei, sen vain aavistaa. Olin lukenut yhden sivun ja yli 600 oli vielä edessä, kun minun piti laskea kirja alas ja hengähtää hetki. Anni Kytömäen kirjoitustyyli on pakahduttavan kaunista, lumoavaa, tarkkaa ja kuvailevaa. Luontosanat kuulostavat eksoottisilta uudissanoilta, mutta samalla ikiaikaisen perinteisiltä. Puhutaan murskasiipi linnusta, vesikivestä , maata suonivista poluista ja äänestä, joka sujuttelee puiden takaa. Sanotaan, että suomen kielessä ja murteissa on satoja eri sanoja pelkästään lumelle, mutta Kytömäen romaani osoittaa, miten runsaasti kielestä löytyy myös muita Suomen luontoon ja metsien kulttuuriperintöön liittyviä sanoja, joita tällainen luonnos

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

Tapio Tamminen: Islamin aseeton soturi: Ghaffar Khan ja talebanien synty

Ghaffar Khanin perustama Khudai Khidmatgar -liike on historiallisesti ilmeisesti ainutlaatuinen sosiaalinen keksintö, sillä missään muualla väkivallaton vastarintaliike ei ole järjestäytynyt kurinalaiseksi aseettomaksi armeijaksi. Eilisessä Hesarissa oli syyskuussa menehtyneen tietokirjailija Tapio Tammisen muistokirjoitus. Tamminen muistetaan ehkä parhaiten Tieto-Finlandian vuonna 2015 voittaneesta Kansankodin pimeämpi puoli -teoksesta (2015), mutta itse olen lukenut vain Tammisen vuonna 2011 ilmestyneen tietokirjan Abdul Ghaffar Khanista . Kirjan lukemisesta on jo aikaa, mutta bloggausta en ole siitä tehnyt, joten päätin nyt kaivella vanhat muistiinpanot esiin.   Islamin aseeton soturi kertoo siis Ghaffar Khanista, joka perusti maailman suurimmaksi rauhanarmeijaksi kutsutun aseettoman liikkeen 1920-luvun lopulla brittiläisen Intian luoteisella raja-alueella, joka on nykyisin osa Pakistania. Tällä vuosituhannella kyseinen alue on tullut tunnetuksi erityisesti Yhdysvaltain pommituksi