Anne Leinonen: Viivamaalari

Kansi: Laura Noponen

- Teemme taidetta, sanon. - Tätä viivaa.
- Siksikö tuota kutsutaan?
- Tämä on tällainen taidejulistusjuttu. Ajatusten herättäminen, ihmisten keskuudessa liikkuminen. Taide tulee lähemmäs kokijaa.
Saan itseni kiinni sepittämisestä. Minua ärsyttää ja hävettää. [...] Toisaalta hävettää, koska tekemämme homma on käytännössä päätöntä, enkä näe sen ja yhteiskunnan ongelmien välillä mitään hyödyllistä, saati muutosta.

Jos kirjan päähenkilöä ärsyttää päättömän valkoisen viivan maalaaminen katuun, minua ärsyttää se, että erehdyin lukemaan kirjan, joka kertoo valkoisen viivan maalaamisesta katuun. Bongasin Viivamaalarin etsiessäni uutta luettavaa lähikirjastoni spefi-suosituksista (oli sellainen spefinen olo, tiedättehän..?), mutta tätä ei olisi tarvinnut suositella niin innokkaasti.

Viivamaalari kertoo naisesta, jonka aamu alkaa hämmentävällä tavalla: pihalla kasvanut vaahtera on kadonnut jälkiä jättämättä. Maailma tuntuu muutenkin vinksahtaneelta. Outo nainen nimeltä Ursula maalaa katuun valkoista viivaa, ja ihmisille työpaikkoja määräävä "työresurssitoimisto" käskee päähenkilön alkaa harjoittaa käsitetaiteilijan ammattia. Nainen lyöttäytyy mystisen Ursulan seuraan. Ratikassa harmaapukuiset miehet ja naiset käyttäytyvät uhkaavasti. Illalla tuttu vaahtera on palannut takaisin, mutta eri paikkaan.

Kaikelle kummalle annetaan harmillisesti kirjan alkupuolella loogiselta vaikuttava selitys - jos lukija jostain syystä sellaista kaipaa. Päähenkilö kertoo itse olleensa hoidossa ja syövänsä lääkkeitä harhojensa vuoksi. Lisäksi hän on jossain määrin pakkomielteinen ja vainoharhainen, joten foliohattumeiningille löytyy jonkinlainen rationaalinen selitys. Outouksien selittäminen päähenkilön mielenterveysongelmilla vaikuttaa kuitenkin liian helpolta selitykseltä, eikä Leinonen sitä onneksi siihen jätäkään. Dystopia kun on kyseessä, niin yhteiskunnallisesta järjestelmästä paljastuu tarinan edetessä paljon pahaa.

Silti noin 50 sivua eli vajaan viidenneksen luettuani kaipasin jo jonkinlaista tsemppausta, että olisin jaksanut jatkaa kirjan lukemista. Juoni junnasi paikoillaan, tapahtumat vaikuttivat banaaleilta ja yhdentekeviltä, päähenkilökin oli tylsä. Useampi bloggaaja kritisoi arvostelussaan päähenkilön persoonattomuutta ja juonen löysyyttä (mm. Minna, Susa ja Maija). Kriitikoista Juhani Karila tosin lupaili Hesarissa, että "Loppu pelastaa Viivamaalarin", koska kirjan loppuratkaisu kuulemma pudottaa lukijan sohvalta. Uteliaisuus heräsi, ja jatkoin lukemista horrostilastani huolimatta.

Pakko sanoa ilkeästi, että kirjan loppupuolelta olisin pudonnut sohvalta korkeintaan siitä syystä, että olisin nukahtanut sille kesken kaiken. Loppuratkaisu oli kyllä kekseliäs omalla tavallaan, mutta siihen pääseminen kesti liian monta merkityksettömän oloista ja epäolennaista sivua ja sivuraidetta. Lopulta moni (liian moni) asia jäi minusta avoimeksi. Tämä on klisee, mutta sanon sen silti: kirjan perusideassa olisi ollut ainekset parempaankin tarinaan.

Anne Leinonen: Viivamaalari. Atena. 2013. 270 sivua.

Atena: Viivamaalari
HS: "Loppu pelastaa Viivamaalarin"
Kirjavinkit: Viivamaalari

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

Lue lisää

José Saramago: Luola

[...] jotkut lukevat koko ikänsä eivätkä pääse koskaan lukemansa sisälle, he takertuvat tekstiin eivätkä ymmärrä että sanat ovat vain virtaavan joen poikki aseteltuja kiviä, ne ovat sitä varten että pääsisimme niitä myöten toiselle rannalle, sillä pääasia on juuri se toinen ranta, Paitsi jos, Paitsi jos mitä, Paitsi jos sellaisella joella ei olekaan pelkästään kahta rantaa vaan monta, jos jokainen lukija on itse oma rantansa ja jos se ranta, jolle hänen on päästävä, onkin juuri hänen ja vain hänen [...] Yritin joskus lukea José Saramagon Toinen minä -romaania, mutta en päässyt muutamaa kymmentä sivua pidemmälle. En pitänyt kilometrin pituisista lauseista, verkkaisesta tahdista ja sekavasta dialogista, jossa ei tiennyt kuka sanoi mitäkin. Tartuin siis hieman vastahakoisesti lukupiirikirjaamme Luolaan . Yllätyin, miten mukaansatempaava romaani oli (ainakin Toiseen minään verrattuna!) ja luin kuin luinkin 400-sivuisen järkäleen vajaassa viikossa. Tyyli tuntui heti alusta lähtien pe

Lue lisää

Miki Liukkonen: Lapset auringon alla

100 on hyvä numero, hän ajatteli, se on tasapainoinen luku. Sillä on neljä jalkaa, se tuoksuu Omolle ja se on kissa. Niinpä Jonas osti appelsiineja. Hän osti niitä neljä, yhtä monta kuin kissalla on jalkaa, ja saippuaa, samanlaista kuin mitä mummolassa oli ollut hänen lapsuudessaan. Vihreää ja mäntysuovan tuoksuista. Tällaisen saippuan olemassaolon Jonas ehdottomasti hyväksyi, ei pelkästään sen nostalgia-arvon takia vaan myös yleisen hygienian. Tämä on ensimmäinen kirja, jolla osallistun Sivumennen-podcastin ja -blogin #hyllynlämmittäjä-haasteeseen, jossa tarkoituksena on lukea vuoden aikana 12 vielä lukematonta kirjaa omasta hyllystä. Miki Liukkosen Lapset auringon alla on odottanut hyllyssä lukemistaan jo useamman vuoden ajan, muistaakseni ilmestymisvuodestaan (2013) lähtien. Liukkonenhan on oululainen kirjallisuuden enfant terrible ; nuoren, boheemin, vähän hullun rappiorunoilijan perikuva, joka väitti - kenties vain puolivakavissaan - uudistavansa suomalaisen kirjallisuude

Lue lisää

Kirjanurkkaus

Hae tästä blogista