maanantai 1. kesäkuuta 2015

Anne Leinonen: Viivamaalari

Kansi: Laura Noponen
- Teemme taidetta, sanon. - Tätä viivaa.
- Siksikö tuota kutsutaan?
- Tämä on tällainen taidejulistusjuttu. Ajatusten herättäminen, ihmisten keskuudessa liikkuminen. Taide tulee lähemmäs kokijaa.
Saan itseni kiinni sepittämisestä. Minua ärsyttää ja hävettää. [...] Toisaalta hävettää, koska tekemämme homma on käytännössä päätöntä, enkä näe sen ja yhteiskunnan ongelmien välillä mitään hyödyllistä, saati muutosta.

Jos kirjan päähenkilöä ärsyttää päättömän valkoisen viivan maalaaminen katuun, minua ärsyttää se, että erehdyin lukemaan kirjan, joka kertoo valkoisen viivan maalaamisesta katuun. Bongasin Viivamaalarin etsiessäni uutta luettavaa lähikirjastoni spefi-suosituksista (oli sellainen spefinen olo, tiedättehän..?), mutta tätä ei olisi tarvinnut suositella niin innokkaasti.

Viivamaalari kertoo naisesta, jonka aamu alkaa hämmentävällä tavalla: pihalla kasvanut vaahtera on kadonnut jälkiä jättämättä. Maailma tuntuu muutenkin vinksahtaneelta. Outo nainen nimeltä Ursula maalaa katuun valkoista viivaa, ja ihmisille työpaikkoja määräävä "työresurssitoimisto" käskee päähenkilön alkaa harjoittaa käsitetaiteilijan ammattia. Nainen lyöttäytyy mystisen Ursulan seuraan. Ratikassa harmaapukuiset miehet ja naiset käyttäytyvät uhkaavasti. Illalla tuttu vaahtera on palannut takaisin, mutta eri paikkaan.

Kaikelle kummalle annetaan harmillisesti kirjan alkupuolella loogiselta vaikuttava selitys - jos lukija jostain syystä sellaista kaipaa. Päähenkilö kertoo itse olleensa hoidossa ja syövänsä lääkkeitä harhojensa vuoksi. Lisäksi hän on jossain määrin pakkomielteinen ja vainoharhainen, joten foliohattumeiningille löytyy jonkinlainen rationaalinen selitys. Outouksien selittäminen päähenkilön mielenterveysongelmilla vaikuttaa kuitenkin liian helpolta selitykseltä, eikä Leinonen sitä onneksi siihen jätäkään. Dystopia kun on kyseessä, niin yhteiskunnallisesta järjestelmästä paljastuu tarinan edetessä paljon pahaa.


Silti noin 50 sivua eli vajaan viidenneksen luettuani kaipasin jo jonkinlaista tsemppausta, että olisin jaksanut jatkaa kirjan lukemista. Juoni junnasi paikoillaan, tapahtumat vaikuttivat banaaleilta ja yhdentekeviltä, päähenkilökin oli tylsä. Useampi bloggaaja kritisoi arvostelussaan päähenkilön persoonattomuutta ja juonen löysyyttä (mm. Minna, Susa ja Maija). Kriitikoista Juhani Karila tosin lupaili Hesarissa, että "Loppu pelastaa Viivamaalarin", koska kirjan loppuratkaisu kuulemma pudottaa lukijan sohvalta. Uteliaisuus heräsi, ja jatkoin lukemista horrostilastani huolimatta.

Pakko sanoa ilkeästi, että kirjan loppupuolelta olisin pudonnut sohvalta korkeintaan siitä syystä, että olisin nukahtanut sille kesken kaiken. Loppuratkaisu oli kyllä kekseliäs omalla tavallaan, mutta siihen pääseminen kesti liian monta merkityksettömän oloista ja epäolennaista sivua ja sivuraidetta. Lopulta moni (liian moni) asia jäi minusta avoimeksi. Tämä on klisee, mutta sanon sen silti: kirjan perusideassa olisi ollut ainekset parempaankin tarinaan.

Anne Leinonen: Viivamaalari. Atena. 2013. 270 sivua.

Atena: Viivamaalari
HS: "Loppu pelastaa Viivamaalarin"
Kirjavinkit: Viivamaalari

1 kommentti:

  1. Pidin kovasti Leiinosen kirjasta Ilottomien ihmisten kylä.Sekin on dystopia. Ostin Viivamaalarin kesäalesta, mutta luen kun ehdin. Ihan suurinta elämystä tämä ei lupaile.

    VastaaPoista