Stinke A. Itäniemi: Saturnuksen viettelys

Kansi: Tommi Tukiainen

En tahdo ajatella puistoa, mutta oloni on sama kuin kovan ryyppyputken jälkeen. Olen sekavan ahdistunut, liskojen ja nilviäisten ahdistelema. Aivokasvaimeni tykyttää vaativana jossakin väliaivojeni tienoilla. Tahtoisin kysyä Häneltä siitä, hulluudestani. Onko Hän sitä mieltä, että minunkin pitäisi huolestua itsestäni.

Saturnuksen viettelys alkaa kiehtovan omituisesti: minäkertoja seuraa Häneksi kutsuttua henkilöä bussista tämän kotiovelle saakka, soittaa ovikelloa, ojentaa Vartiotornia, on pian Hänen asunnossaan syömässä ja kököttää hetken päästä ruokapöydällä alastomana. Niinpä. "Hän" on kirjan alussa arvoitukseksi jäävä hahmo, joka suhtautuu minäkertojaan epäillen, jopa torjuvasti, mutta haluaa silti lukea kaikki tämän päiväkirjat.

Keitä nämä ihmiset ovat? Mitä valtapeliä tässä pelataan? Romaani on kuin lautapeli, jonka sääntöjä en ymmärrä. Pelaan silti. Tai ehkä sääntöjä ei ole. Ainakin henkilöiden roolit ja suhde muuttuvat sivu sivulta. Lukiessa takerrun pieniinkin vihjeisiin yrittäessäni ymmärtää, mistä kirjassa on kyse. Huomaan olevani varsin "perinteinen" lukija: kaipaan henkilökuvausta, taustojen kertomista, motiivien avaamista. Yritän väkisin tulkita kaikkea lukemaani (ahaa, "Hän" on lääketiedettä opiskeleva Ilari ja minäkertoja on nimeltään Sanna. He suunnittelevat jonkinlaista lääketieteellistä minuuskoetta (?). Onko tämä jokin moderni Frankenstein?)

Lopulta uskallan heittäytyä. Heitän "perinteisen" lukutapani ja vaatimukseni romukoppaan ja poukkoilen romaanin tajunnanvirran mukana eteenpäin.

Päähenkilöä vaivaa, mutta samalla romaanin nimen mukaisesti viettelee "Saturnus", hulluus, paniikkihäiriö. "Hän", Ilari alkaa saarnata ja filosofoida minäkertoja Sannalle rakkauden syvimmästä olemuksesta ja äärettömästä psyykestä. Tutkimusretki minuuteen alkaa odottamatta, ja Sanna muuntautuu yhdestä ääri-ilmiöstä toiseen Ilarin avustuksella. Ensin hän on yhtä luonnon kanssa; hetken päästä tuijottaa television keinomaailmaa päiväkausien ajan. Kohta hän tekee töitä ja opiskelee nukkumatta tuskin lainkaan, kunnes romahtaa, ahmii roskaruokaa ja lihoo valtavaksi. Kohta sekin kierre katkaistaan, ja Sanna lakkaa syömästä ja juomasta eikä edes nuku, koska valveillaolo kuluttaa enemmän kaloreita. Uusi romahdus vie luurangonlaihan Sannan mielisairaalaan, jossa hän tapaa värien parantavaan voimaan uskovan Pirkon.

Myöhemmin Ilarin ja Sannan roolit vaihtuvat, ja valta-asetelma kääntyy päälaelleen. Sannan lapsuudesta nousee esiin muisto, josta lukeminenkin teki pahaa.

Saturnuksen viettelyksessä ihmiskehoon kätkeytyy salattua voimaa, raakuutta, väkivaltaa ja surua. Keho kantaa sisällään itkua ja naurua, ja kehoa koettelemalla, suorastaan rääkkäämällä, voi kenties oppia itsestään jotain. Muistoistahan minuuskin enimmäkseen kumpuaa.

Sannan äärimmäisyyksiin viedyt roolit ja elämäntavat peilaavat groteskilla tavalla länsimaisen nyky-yhteiskunnan elämäntyylejä ja muoti-ilmiöitä fanaattisesta terveysintoilusta kulutushysteriaan. Kärjistäminen satirisoi tehokkaasti.

Tykästyin kirjan yllätykselliseen kieleen. Arkiset, lähes koomisen lapsekkaat mielikuvat vuorottelevat odottamattomien, maalailevien metaforien kanssa: sydän ei tunne pelkoa eikä surua, mutta on vaaleanpunainen, puhtaan possun värinen. Meikittömät silmät ovat löysät ja vaaleat, kuin puoliksi raa'at vohvelit. Vohvelivertaus alkaa väkisin hymyilyttää. :)

Hassuista kielikuvista huolimatta romaanissa on voimakkaan pahaenteinen tunnelma. Tuntuu siltä, että Ilarin ja Sannan ihmiskoe ei voi mitenkään päättyä hyvin.

Romaanista jäi hieman sekava ja sirpaleinen jälkimaku, ja seksi vallankäytön välineenä nousi minusta esille vähän turhankin paljon, mutta kokonaisuutena varsin vaikuttava ja mielenkiintoinen esikoisromaani.

Stinke A. Itäniemi: Saturnuksen viettelys. Like. 2016. 286 sivua.
Kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta!

Like: Saturnuksen viettelys
TS: "Vähitellen vangitseva esikoisromaani"