Siirry pääsisältöön

Margaret Atwood: Nimeltään Grace

Kun ihminen on itse tarinan keskellä, se ei ole mikään tarina vaan yhtä sotkua; pimeää pauhua, sokeutta, särkyneitä lasinsiruja ja pirstaleiksi lyötyä puuta; niin kuin pyörremyrskyn kouriin joutunut talo, tai laiva joka on törmännyt jäävuoreen tai syöksynyt alas putouksesta, eikä kukaan matkustajista ole voinut sitä estää. Vasta jälkeenpäin se alkaa muistuttaa tarinaa. Sitten kun sitä kertoo, itselleen ja muille.

Asetin tälle vuodelle kaksi tavoitetta lukemisen suhteen. Ensinnäkin haluan lukea enemmän tietokirjallisuutta, viime vuoden Naparetkestä, Kabulin tytöistä, Tautitehtaasta ja muista upeista tietokirjoista innostuneena. Toiseksi yritän lukea enemmän omaan kirjahyllyyn kertyneitä opuksia, joista karkeasti arvioituna noin puolet odottaa yhä lukemistaan. Jälkimmäisen urakan aloitin loogisesti A:n kohdalta ja luin Margaret Atwoodin Nimeltään Gracen, joka on ollut lukulistallani jo vuosia. Atwood ei ole vielä tähän mennessä koskaan tuottanut pettymystä eikä tuottanut nytkään.

Nimeltään Grace perustuu tositapahtumiin. Vuonna 1843 nuori, 15-vuotias palvelustyttö nimeltä Grace Marks tuomittiin elinkautiseen isäntänsä Thomas Kinnearin ja tämän taloudenhoitajan ja rakastajattaren Nancy Montgomeryn kaksoismurhasta. Rikoskumppani, saman talon palveluskuntaan kuuluva James McDermott hirtettiin.

Atwoodin romaanissa Grace on vankina milloin Hullujenhuoneella, milloin Kuritushuoneella, käytöksestään riippuen. Lopulta hyväkäytöksinen Grace pääsee ompelijaksi rikkaaseen perheeseen, missä hänestä kiinnostuu kunnianhimoinen englantilaispsykiatri Simon Jordan. Tohtori Jordan ottaa Gracen tutkimuskohteekseen, ja nainen alkaa kertoa miehelle elämäntarinaansa.

Romaanin rakenne on ovela ja taidokas. Lukujen väliin on ripoteltu aitoja lainauksia tapauksen oikeudenkäyntiasiakirjoista ja tunnustuksista, joiden puolueettomuudesta ei kuitenkaan voi olla varma. Atwoodin romaani kyseenalaistaa hienosti virallisten asiakirjojen totuudenmukaisuuden asettamalla ne rinnakkain fiktiivisen tulkinnan kanssa. Gracesta välittyy huomattavasti inhimillisempi ja moniulotteisempi kuva hänen oman elämäntarinansa kautta kuin virallisista lähteistä. Moni kirjan sivuhenkilöistä kuitenkin väittää Gracen valehtelevan, joten hänenkin uskottavuutensa jää kysymysmerkiksi.

Kiinnostava ratkaisu Atwoodilta on sekin, että kirjassa ei käy ilmi, milloin kyse on Gracen puheesta tohtori Jordanille ja milloin Gracen omista, ääneen lausumattomista ajatuksista. Tämän vuoksi Gracen muistojen luotettavuutta on vaikea tulkita.


Palvelustytön arki on rankkaa, mutta Grace ei missään vaiheessa itse surkuttele kovaa kohtaloaan vaan hyväksyy roolinsa. Hän kuvailee arkeaan hämmästyttävän yksityiskohtaisesti pyykinpesun vaiheista 1800-luvun Kanadassa ompelemiensa tilkkutäkkien malleihin.

Simon Jordan vaikuttaa aluksi hyväntahtoiselta, innokkaalta psykologinalulta, joka haluaa aidosti auttaa Gracea. Yllättäen tohtorista alkaa paljastua yhä vastenmielisempiä piirteitä. Tarinansa aluksi Grace esimerkiksi kertoo siirtolaisten rankasta laivamatkasta Pohjois-Irlannista Kanadaan. Koko perhe on lähtenyt matkaan: juoppo isä, uupunut äiti ja seitsemän lasta, joista 12-vuotias Grace on vanhin. Olot laivalla ovat hirveät ja kun äiti sairastuu, lääkäri käskee vain rukoilla ja toivoa parasta. Äiti menehtyy ja haudataan mereen, ja Torontoon saapuu yksi murheen murtama, varaton ja viinaan menevä mies äidittömän lapsikatraan kanssa. Surullinen tarina ei kuitenkaan herätä tohtori Jordanissa sympatiaa: ystävälleen ja kollegalleen osoitetussa kirjeessä hän toteaa Gracen lapsuuskokemuksista näin: näissä ei kuitenkaan ole juuri mitään tavallisuudesta poikkeavaa - vain sitä ainaista köyhyyttä, koettelemuksia jne. Lisäksi Jordan esineellistää naisia, väheksyy mielisairaita ihmisiä ja vaikuttaa lievästi narsistiselta tyypiltä.

Yksi kirjan mielenkiintoisimmista hahmoista on Mary Whitney, nuoren Gracen ystävä ja esikuva. Hän toimii eräänlaisena äidin ja isosiskon korvikkeena Gracelle. Mary on rohkea ja suorasanainen nainen, josta kuitenkin tulee aikansa patriarkaalisen yhteiskunnan ja naisten huonon aseman uhri. Mary Whitneyn hahmo tarjoaa Gracelle eräänlaisen alter egon, joka on ujoa, naiivia ja lempeää Gracea suorasukaisempi.

Grace vaikuttaa tarinan edetessä inhimillisemmältä, empaattisemmalta ja kaikin tavoin vilpittömämmältä hahmolta kuin kukaan muu romaanin henkilöistä, hyvää tarkoittavia rouvia, viisaita pappeja ja koulutettuja psykologeja myöten. Silti Atwood jättää Gracen taitavasti pieneksi arvoitukseksi. Lukijalle jää mahdollisuus tulkita häntä monella tapaa: oliko Grace oikeasti mielisairas ja skitsofreeninen vai paatunut rikollinen ja taitava valehtelija vai pelkkä viaton uhri? Oliko hän syyllinen ja mihin?

Romaanista on tekeillä kuusiosainen minisarja.

Margaret Atwood: Nimeltään Grace. Otava. 1997. 646 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: Alias Grace
Suomentaja: Kristiina Drews

Otava: Margaret Atwood
Wikipedia: Margaret Atwood
Kirjavinkit.fi: Nimeltään Grace

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Anni Kytömäki: Kultarinta

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti Mutta ehkä muut ihmiset eivät metsässä ole samoja kuin avotaivaan alla. He muuttuvat yhtä aikaa läpinäkyviksi ja salaperäisiksi, tavallisiksi ja oudoiksi, samaksi aineeksi kuin tuuli, linnunlaulu ja neulasten kärjissä tiukkuvat vesihelmet. Metsässä heidän ytimeensä näkee hetkittäin. Tai ei, sen vain aavistaa. Olin lukenut yhden sivun ja yli 600 oli vielä edessä, kun minun piti laskea kirja alas ja hengähtää hetki. Anni Kytömäen kirjoitustyyli on pakahduttavan kaunista, lumoavaa, tarkkaa ja kuvailevaa. Luontosanat kuulostavat eksoottisilta uudissanoilta, mutta samalla ikiaikaisen perinteisiltä. Puhutaan murskasiipi linnusta, vesikivestä , maata suonivista poluista ja äänestä, joka sujuttelee puiden takaa. Sanotaan, että suomen kielessä ja murteissa on satoja eri sanoja pelkästään lumelle, mutta Kytömäen romaani osoittaa, miten runsaasti kielestä löytyy myös muita Suomen luontoon ja metsien kulttuuriperintöön liittyviä sanoja, joita tällainen luonnos

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

Tapio Tamminen: Islamin aseeton soturi: Ghaffar Khan ja talebanien synty

Ghaffar Khanin perustama Khudai Khidmatgar -liike on historiallisesti ilmeisesti ainutlaatuinen sosiaalinen keksintö, sillä missään muualla väkivallaton vastarintaliike ei ole järjestäytynyt kurinalaiseksi aseettomaksi armeijaksi. Eilisessä Hesarissa oli syyskuussa menehtyneen tietokirjailija Tapio Tammisen muistokirjoitus. Tamminen muistetaan ehkä parhaiten Tieto-Finlandian vuonna 2015 voittaneesta Kansankodin pimeämpi puoli -teoksesta (2015), mutta itse olen lukenut vain Tammisen vuonna 2011 ilmestyneen tietokirjan Abdul Ghaffar Khanista . Kirjan lukemisesta on jo aikaa, mutta bloggausta en ole siitä tehnyt, joten päätin nyt kaivella vanhat muistiinpanot esiin.   Islamin aseeton soturi kertoo siis Ghaffar Khanista, joka perusti maailman suurimmaksi rauhanarmeijaksi kutsutun aseettoman liikkeen 1920-luvun lopulla brittiläisen Intian luoteisella raja-alueella, joka on nykyisin osa Pakistania. Tällä vuosituhannella kyseinen alue on tullut tunnetuksi erityisesti Yhdysvaltain pommituksi