tiistai 5. syyskuuta 2017

Pertti Lassila: Kesän kerran mentyä

Ulkoasu: Camilla Pentti
Sakean elämän keskellä kuolema on jylhä kuin rantakallio. Aika ei siihen pysty, vaikka kaikki sen ympärillä muuttuu. Silti aika on täynnä mahdollisuuksia ja kaikkea voi tapahtua, mutta ihmisellä on ajasta vain siru ja senkin voi hukata.

Luin Pertti Lassilan tänä vuonna ilmestyneen romaanin melkein yhdeltä istumalta. Ulkona oli vielä lähes kesäinen ilma, aurinko lämmitti lasitetun parvekkeen helteiseksi, ruukkutomaatti päätti, että nyt on vihdoin tullut aika puskea niitä tomaattejakin esiin. Lassilan teoksessakin kesä on tärkeässä roolissa - se ja merellinen Hanko ja nuoruus.

On elokuu 1916 ja 21-vuotias Elsa asuu Hangossa Aino-siskonsa kanssa ja työskentelee tarjoilijana Belvederessä. Kesän aikana Elsalla on lyhyt suhde merimies Einarin kanssa, mutta miehen lähdettyä merille hän ei jää haikailemaan tämän perään vaan suhtautuu asiaan virkistävän järkevästi:

Miksi minun pitäisi olla murheissani siitä, että olen nainen, jolla on ollut mies vierellään, ja mies meni laivalleen. Ei se suuri tapaus ollut, parempikin ettei ollut, koska minä olisin voinut jäädä sen vangiksi ja mieheen kiinni, vaikka minä haluan olla vapaa ja valita itselleni kenet tahdon.

Yhdeksän kuukautta myöhemmin syntyy Taimi, jota äitinsä ja tätinsä eivät suinkaan pidä onnettomuutena vaan suurena onnena. Onnea ei kuitenkaan jatku pitkään vaan pientä perhettä kohtaa suuri onnettomuus.

Sitten hypätään ajassa toiseen historialliseen käännekohtaan, vuoteen 1939. Taimi opiskelee Kätilöopistossa ja saapuu kesäksi Hankoon. Vanha taiteilija Albin Stenharu alkaa maalata Taimin muotokuvaa ja juttelee tälle samalla elämästä, rakkaudesta ja menneisyydestä. Erityisesti tämä vertaus jäi mieleen:

Menneeseen ei ole pääsyä, koska sitä ei ole olemassa, on vain raunioita, kirjoituksia, tavaroita, jotka ovat sattuneet jäämään jäljelle. Menneeseen ei voi nähdä, se on kuin yrittäisi huoneesta katsoa ulos pimeään. Lasissa näkee kuvansa, oman ajan kuvan se heijastaa.

Taimi tutustuu yläluokkaisen perheen poikaan, Eeroon, vähän rakastuukin. Syksy tuo jälleen tullessaan muutoksen: sää viilenee, hurma laantuu ja sota syttyy.

Ihastuin Lassilan kirjoitustyyliin jo Armain aika -romaanissa, joka oli pari vuotta sitten Finlandia-ehdokkaana. Siinäkin vietetään helteistä Suomen suvea veden äärellä, mutta näkökulma on lapsen, tässä taas vahvojen, itsenäisten naisten. Lassilan tyylissä ei ole mitään turhaa, rönsyilevää tai päälleliimatun oloista; silti on aikaa pysähtyä yksityiskohtien äärelle, ainakin mitä tulee luontoon ja sen kuvaukseen.

Yksi tämän vuoden parhaista kotimaisista romaaneista, jonka olen lukenut. Haikea, viisas kirja ajan vääjäämättömästä kulusta.

Aika on kuin ihminen, joka ei anna rauhaa vaan puuttuu töykeästi asioihin. Sen kanssa täytyy silti oppia elämään. Muistin julmuus ja lempeys on siinä, että se, mikä paljon merkitsi, ei katoa, vaikka on poissa.

Pertti Lassila: Kesän kerran mentyä. Teos. 2017. 188 sivua.

Teos: Kesän kerran mentyä
Teos: Pertti Lassila
HS: "Nostalginen kesäromaani vie menneeseen maailmaan"

1 kommentti:

  1. Minustakin tämä oli kaunis ja ihastuttavakin. Silti jäin kaipaamaan jotain...vaikea sanoa, mitä, mutta loppu oli jotenkin hieman töksähtävä. Toisaalta, niinhän elämäkin välillä on.

    VastaaPoista