Helmi Kekkonen: Olipa kerran äiti

Me tarvitsemme mahdollisimman paljon erilaisia ja ihanteista riisuttuja kertomuksia äitiydestä, jotta voimme lakata ajattelemasta että on olemassa yksi ainoa äitiys, jotta voimme päästää irti syyllisyydestä ja suorittamisesta. Tarvitsemme kertomuksia rakkaudesta, raivosta, katumuksesta, ilosta, väsymyksestä, pelosta, yksinäisyydestä ja onnesta. Sillä jos olet äiti ja tunnistat näistä tunteista yhdenkin: et ole yksin.

Luin Helmi Kekkosen teoksen Olipa kerran äiti juuri sopivassa elämäntilanteessa, viimeisellä raskauskolmanneksellani viime vuoden puolella. Vuosien varrella on tullut luettua jos jonkinlaista kuvausta, muistelmaa ja pohdintaa vanhemmuudesta ja erityisesti äitiydestä, mutta Kekkosen teos meni kaikista muista heittämällä ohi.

Äitiydestä puhutaan ja kirjoitetaan julkisessa keskustelussa nyt paljon, kenties osittain syntyvyyskriiseilyn takia, mutta varmasti myös autofiktiobuumin ja erityisesti naisten arjesta kertovien kirjojen esiinmarssin myötä. Myös erilaisia äitiysaiheisia blogeja ja Insta-tilejä on pilvin pimein, ja Vauva.fi:n kuuluisa foorumi lienee yksi suosituimmista keskusteluareenoista netissä. Sanotaan, että lasten kasvatus oli ennen vanhaan yhteisöllisempää kuin nykyään, mutta minusta yhteisöllisyys on vain siirtynyt nettiin ja someen: ihan samalla tavalla siellä nyt kysellään ja huudellaan neuvoja ja vinkkejä, sekä hyvässä että pahassa!

Mutta onko äitiys itsessään jotenkin muuttunut? Mikä on se "tavallisen äidin tavallinen tarina" tai onko sellaista? Helmi Kekkonen lähestyy kysymystä omien kokemustensa kautta: hän on kokenut kaksi täysin erilaista raskautta, keskenmenon, synnytyspelkoa ja kaksi hyvin erilaista synnytystä ja on nyt kahden erilaisen lapsen äiti. Kaikesta tästä hän kirjoittaa ihailtavan avoimesti ja rehellisesti, kaunistelematta, mutta silti kauniisti.

Olipa kerran äiti toimi minulle oikeana voimakirjana. Samaistuin moneen asiaan ja halusin alleviivata ja kirjoittaa muistiin lukuisia lainauksia kirjasta. Tuntui virkistävältä lukea omannäköisestä, rennosta äitiydestä, ilman kiihkoilua, sormella osoittelua tai iänikuisen äitimyytin pönkittämistä.

Kuvaus päivästä vauvan kanssa kotona on kuin suoraan nykyisestä arjestani, rapisevaa pöllöä myöten! :)

Vauva herää, vauva syö, vauva kakkaa. Keitän kahvia, taivas on pilvessä, alkaa sataa, hassuttelen vauvalle, hän nukahtaa viltille, kirjoitan tunnin. Vauva herää, vauva syö, vauva kakkaa. Leikimme viltillä, menemme sängylle köllimään, vauva syö, vauva nukkuu, kirjoitan tunnin. Vauva herää, vauva syö, vauva kakkaa. Teen itselleni lounaan, vauva rapistelee pöllöä, leikimme viltillä, vauva nukahtaa, luen mitä olen aamulla kirjoittanut. Vauva herää, vauva syö, vauva nukahtaa uudelleen, luen kirjaa. Vauva herää viideltä ja sitten vain liikuskelemme ympäri asuntoa, teemme kaikenlaista emmekä yhtään mitään, kahdeksan maissa vauva nukahtaa kylvystä raukeana, huoneeseen laskeutuva ilta-aurinko värittää keltaisen unipupun kultaiseksi, on aivan hiljaista.

Kuten kirjan nimikin vihjaa, Olipa kerran äiti on yhden äidin tarina tämän matkasta äidiksi: hämmennyksestä ja epävarmuudesta, pelosta ja kaipuusta, ihmetyksestä ja rakkaudesta. Yksityisistä tunteista, jotka ovat kuitenkin myös julkisia ja yhteisiä, koska äitiys on yhteiskunnallista ja universaalia. Helsingin kirjamessuilla Kekkonen kertoi, että äitiyttä lähestytään usein julkisessa puheessa materian ja tekojen (suorittamisen) kautta, mutta äitiyteen liittyviä lukuisia, ristiriitaisia tunteita käsitellään vähemmän. Olipa kerran äiti paikkaa hyvin tuota aukkoa.

Tarinoita äitiydestä on yhtä monta kuin äitiäkin, ja kirjan tarina on yksi muiden joukossa. Silti uskon, että jokainen vanhempi löytää kirjasta samaistumispintaa ja tuttuja tunteita. Oikeastaan tämän kirjan pitäisi sisältyä äitiyspakkaukseen! :)

Kirja on luettu myös esim. Mitä luimme kerran, Aina joku kesken ja Sivutiellä-blogeissa.

Helmi Kekkonen: Olipa kerran äiti. Siltala. 2019. 249 sivua.

Siltala: Olipa kerran äiti
Yle Areena: Helmi Kekkonen kertoo kirjastaan Olipa kerran äiti