Inka Nousiainen: Mustarastas

päällys: Martti Ruokonen

Mitä tapahtui? Pahinta on, ettei tiedä. Kaiken on käynyt mielessä läpi moneen kertaan ja jokainen vaihtoehto särkee sydämen. Se että sä olisit hypännyt tahallasi. Se että joku toinen olisi tehnyt sulle jotain. Se että sä päädyit mereen. Se että sä et olisikaan päätynyt mereen vaan poistunut laivasta vaikka autokannen kautta, muusta kuin omasta tahdostasi. 

Inka Nousiainen on yksi kotimaisista lempikirjailijoistani, ollut jo yli kymmenen vuotta, mutta vasta viime syksynä pääsin näkemään kirjailijan livenä Helsingin kirjamessuilla. Siellä hän kertoi Mustarastas-romaanin synnystä yhdessä näyttelijä Eeva Soivion kanssa, jonka elämään ja KOM-teatterissa esitettyyn monologinäytelmään romaani pohjautuu.

Nousiaisen mukaan ajatus muokata Soivion näytelmästä romaani tuli alun perin kustantajalta. Mustarastaan kirjoittaminen poikkesi siis paljon aiempien romaanien kirjoitusprosessista, koska tällä kertaa aihe tuli annettuna ja tarina oli jo valmis. Soivio puolestaan kirjoitti monologinsa esikoisensa syntymän jälkeen, kun hän halusi käsitellä ja purkaa omia pelkojaan.

On maanantaiaamu elokuussa 1989. Perheen ovikello soi ja pikkusisko Eeva avaa oven. Ovella seisoo isoveli Juhan kaksi kaveria, jotka tuovat tämän keltaisen repun kotiin. Isoveli on kadonnut ruotsinlaivalla eikä tämän kohtalo ole tähän päivään mennessä selvinnyt. Romaanissa nyt jo aikuinen Eeva muistelee 30 vuoden takaista tapahtumaa ja pohtii sen seurauksia.

Kun joku katoaa, katoaa jollain tavoin itsekin. Ja toisaalta on olemassa enemmän kuin haluaisi, sietämättömällä tavalla liikaa.

Nousiainen kuvaa riipaisevasti perheen piinaavaa huolta ja pahimman pelkoa. Kaikkea varjostaa hirvittävä epätietoisuus ja avuttomuus. Mistä laivalla kadonnutta voi edes lähteä etsimään? Miten voi käsitellä menetystä, kun siihen ei varmuudella liity kuoleman lopullisuutta? Perheen luona käyvät vierailijatkaan eivät tiedä miten kohdata tällaista surua vaan tuovat osanoton ja kukkien sijaan tullessaan hiljaisuuden.

Sulle ei voinut tuoda kukkia sillä ethän sä ollut kuollut. Sä olit vain jossain eikä me tiedetty, mitä se tarkoittaa.

Romaani on siskon puhetta kadonneelle veljelle: välillä tajunnanvirtamaista pohdintaa ja spekulaatiota veljen viimeisistä hetkistä, välillä pakahduttavan kaunista kieltä menetyksestä ja luopumisesta. Raastava epätietoisuus pakottaa keksimään itse vaihtoehtoisia loppuja kesken jäävälle tarinalle, ettei jäisi ikuiseen limboon pohtimaan, miten veljelle kävi.

Siskon lisäksi erityisesti perheen äidin tapa käsitellä veljen katoamista nostetaan esiin. Äiti toivoo ja odottaa veljen paluuta vuosikausia. Tästä tuli mieleen Naja Marie Aidtin teos Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin, jossa äiti yrittää käsittää ja käsitellä poikansa järjetöntä, tapaturmaista kuolemaa.

Mustarastas on surukirja, mutta se on myös kirja toivosta ja elämän jatkumisesta, sekä siitä, kuinka pois menneet läheiset ovat jollain tavoin aina läsnä meissä. Monikaan kirjailija ei varmaan uskaltaisi tarttua näin suureen ja surulliseen aiheeseen, varsinkin kun kyseessä on tositapahtumiin pohjautuva tapaus, jossa omaisia on kuultu osana kirjan taustatyötä. Nousiainen osaa kirjoittaa juuri sopivan herkästi ja kauniisti, yhtaikaa tiiviisti ja ilmavasti, sekä kuvailevasti että yksittäisiin hetkiin tarkentaen. Hieno kirja, yksi viime vuoden parhaista kotimaisista.

Itse luin kirjan paperisena, mutta äänikirjaversio on saanut myös paljon kehuja: sen lukija on juurikin Eeva Soivio, joten kirjan minäkertoja tavallaan pääsee itse ääneen!

Inka Nousiainen: Mustarastas. WSOY. 2019. 146 sivua.

WSOY: Mustarastas
Kirjavinkit: Mustarastas
Kiiltomato: "Tositapahtumasta romaaniksi"