 |
Viime lauantaina pääsin pitkästä aikaa istahtamaan teatterin penkkiin, kun klassikkofarssi Saako olla sardiini (ohjaaja Tommi Auvinen) sai ensi-iltansa Kuopion kaupunginteatterissa.
En tiennyt etukäteen näytelmästä juuri muuta kuin sen, että sitä on kutsuttu kaikkien aikojen hauskimmaksi farssiksi. Teos pohjautuu englantilaisen Michael Frayn Noises Off -näytelmään vuodelta 1982. Frayn näytelmää on sittemmin esitetty, muokattu, käännetty ja versioitu lukuisia kertoja eri puolilla maailmaa. Kuopion kaupunginteatterin Saako olla sardiini perustuu uuteen näytelmäsuomennokseen, joka on Mikko Koivusalon käsialaa.
Frayn nimi pisti silmään teatterin ohjelmistosta, koska olen lukenut muutamia vuosia sitten kyseiseltä herralta romaanin Skios, joka on jäänyt mieleen yhtenä hauskimmista kirjoista, jonka olen koskaan lukenut. Tämän ennakkotiedon perusteella osasin siis odottaa jotain hyvää.
Saako olla sardiini ei tuottanut pettymystä. Kahteen ja puoleen tuntiin (20 minuutin väliajalla) mahtui uskomaton määrä vauhtia, kohellusta, kommelluksia, väärinkäsityksiä, draamaa ja ennen kaikkea naurua. Kun on pitänyt pari vuotta taukoa yleisötapahtumista, on melkein jo unohtanut, miltä tuntuu nauraa oikein isolla joukolla ja miltä se kuulostaa. Kaiken muun tartuntapuheen keskellä teki hyvää huomata ja muistaa, että nauru - sekin tarttuu.
Saako olla sardiini on näytelmä näytelmän sisällä, jossa kaikki menee yhä pahemmin pieleen. Jokaisessa näytelmän kolmesta näytöksestä esitetään tämän upotetun näytelmän ensimmäistä osaa yhä uudestaan alusta alkaen. Ensimmäisessä näytöksessä näytelmän viimeiset harjoitukset ovat käynnissä ja ensi-iltaan on enää tunteja aikaa. Harjoituksia ei kuitenkaan saada vedettyä millään läpi. Milloin hukassa on piilolinssi, milloin rekvisiittaa, milloin kokonaisia näyttelijöitä. Kesken kohtauksen näyttelijään saattaa iskeä yllättävä tarve avautua ongelmistaan ohjaajalle. Vuorosanat unohtuvat ja lavasteet hajoavat käsiin.
 |
| Outi / Rouva Clackett (vieraileva Mari Turunen) ja lautasellinen sardiineja. Kuva: Iisa Manninen. |
Kesti jonkin aikaa ennen kuin farssi pääsi kunnolla käyntiin. Ensimmäisessä näytöksessä vasta rakennellaan asetelmaa ja näytetään yleisölle, miten näytelmän pitäisi suurin piirtein mennä. Alun huumori perustuukin pääasiassa turhautuneen ohjaajan ja enemmän tai vähemmän kehnojen näyttelijöiden väliseen kitkaan.
Puoliajan jälkeen vauhti kiihtyy. Asetelma kiepsautetaan nurin ja yleisö pääsee nyt näkemään, mitä kulissien takana tapahtuu, kun näyttelijät yrittävät näytellä vaivalla harjoittelemaansa teosta. Eikä kaikki tietenkään mene aivan nappiin. Vääriä ovia avautuu ja sulkeutuu, näyttelijöitä astuu näyttämölle ja poistuu väärillä hetkillä. Kaiken keskellä seilaa eksyneitä kukkakimppuja, kasseja ja ennen kaikkea sardiinilautasia. Kurkistus kulisseihin paljastaa, että näyttelijöiden välitkään eivät ole enää entisellään, mikä aiheuttaa omat ongelmansa.
 |
| Draamaa kulissien takana. Kuva: Iisa Manninen. |
Viimeisessä näytöksessä näytelmäkiertue on edennyt jo loppupuolelle ja meno on sen mukaista. Nyt yleisö pääsee taas näkemään varsinaisen näytelmän näyttämöllä, vaikka alkuperäisestä versiosta on jäljellä enää rippeet. Rekvisiittaa ja näyttelijöitä on jatkuvasti kadoksissa tai väärissä paikoissa. Osa näyttelijöistä yrittää paikata puutteita turvautumalla improvisointiin, kun taas toiset pitäytyvät epätoivoisesti alkuperäisessä käsikirjoituksessa. Tämäkin ristiriita luo lukuisia herkullisen koomisia tilanteita.
Koko näyttelijäkaarti (Mari Turunen, Atte Antikainen, Lina Patrikainen, Toni Harjajärvi, Katri-Maria Peltola, Ari-Kyösti Seppo, Mikko Rantaniva, Santeri Niskanen ja Sohvi Roininen) tekee huikean hienoa työtä! Näytelmässä on valtava määrä muistettavia sisääntuloja ja poistumisia, rekvisiitan siirtelyjä ja nosteluja, toistoa ja vauhtia.
Toisaalta voisin kuvitella, että näyttelijät myös nauttivat, kun pääsevät näyttelemään kulissien takaista sekoilua ja näyttelemistä itseään. Ja nimenomaan kehnoa näyttelemistä tai ylinäyttelemistä, ihan luvan kanssa!
 |
| Ohjaaja (Mikko Rantaniva) yrittää neuvoa Seppoa/Murtovarasta (Ari-Kyösti Seppo). Kuva: Iisa Manninen. |
Näytelmässä on runsaasti myös perinteisen slapstick-komiikan aineksia: housut valahtavat nilkkoihin, ihmiset törmäilevät oviin ja toisiinsa, liukastelevat ja tippuvat alas portaita, heiluvat lavalla kirveen kanssa ja liimaavat itseensä tavaraa pikaliimalla. Näyttelijät heittäytyvät vauhdikkaaseen kohellukseen täysillä ja katsoja voi vain yrittää pysyä sekä kärryillä että penkillä kaiken naurun keskellä.
Jos haluat viettää takuuvarmasti viihdyttävän ja hauskan illan huikeiden näyttelijöiden parissa, niin nyt kannattaa lähteä teatteriin! Itse ajattelin käydä katsomassa tämän vielä toistamiseen alakoululaisen kanssa - veikkaan, että näytelmän huumori uppoaa myös sopivan ikäisiin lapsiin (suositusikäraja on 8 vuotta).
Ja muistetaanhan vielä maskisuositus, kun turvavälejä ei teatterissa enää pidetä. :)
Voihan se olla, että nauravan yleisön joukossa voisi alkaa minuakin naurattaa. Kuitenkin se elokuva, joka aiheesta on tehty, ei jaksanut minua naurattaa vaan pikemminkin odotin kiihkeästi loppua. Ehkä minunlaiseni hapannaama sitten nauraa toisentyyppiselle ajanvietteelle? Lina Patrikaista olisin kyllä mielelläni katsellut. Linan piti esiintyä Sademiehessä, mutta siihen osaan onkin vaihdettu Sohvi. Ei ainakaan käy niin kuin havitellaan. Ensi viikonloppuna käydään katselemassa se Sademies, niin vaimo saa jotain iloa e-passistaan.
VastaaPoistaEn ole elokuvaa nähnyt, mutta voisin kuvitella, että tämä toimii parhaiten nimenomaan näyttämöllä. Liveyleisöllä on iso merkitys ainakin tunnelman kannalta.
PoistaMukavia teatterihetkiä myös Sademiehen kanssa!