En ole maailman paras jalkapalloilija. Olen parhaiden joukossa aika korkealla, mutta siihen asiantuntemukseni sitten päättyykin. Muissa asioissa en tiedä mitään, mitä muut eivät tietäisi, enkä tee mitään, mihin muut eivät kykenisi. Meillä kaikilla on samat resurssit, yksi ainoa elämä, joka rakentuu päivittäisistä päätöksistä. Kerron seuraavassa tarinan siitä, kuinka tein omat päätökseni ensimmäisestä pallonpotkaisusta aina vuonna 2016 tehtyyn päätökseen, joka vaaransi koko urani.
Herätelläänpä välillä uinuvaa blogia...
Olen penkkiurheilija, vaikkakin hyvin valikoiva sellainen. Seuraan intohimolla yleisurheilua ja olympialaisia, eläydyn miesten jääkiekon MM-kisoihin (mutten seuraa lainkaan SM-liigaa) ja katson yleensä miesten jalkapallon EM- ja MM-kisat. Nolottaa vähän myöntää, että naisten jääkiekon ja jalkapallon arvokisoja en muista katsoneeni juuri lainkaan. Osasyy on toki sekin, että niille ei anneta yleensäkään samaa arvoa kuin miesten kisoille: niitä televisioidaan harvemmin ja käsitellään mediassa vähemmän. Niissä on usein vähemmän yleisöä paikalla, niiden yhteydessä liikkuu vähemmän mainosrahoja ja naisurheilijat saavat miehiä vähemmän palkkaa.
Tämä on yksi teemoista, joihin jalkapalloilija Megan Rapinoe tarttuu teoksessaan Yksi elämä. Yhdysvaltain naisten jalkapallomaajoukkueen kapteeni on antanut kasvot muun muassa kamppailulle tasa-arvoisen palkan puolesta. Maailmanmestaruuden toistuvasti voittava jalkapallojoukkue ymmärrettävästi turhautuu siihen, että jalkapalloliiton edustajat kohtelevat heitä kuin harrastelijoita. Miespuoliset maajoukkuepelaajat saivat jopa tappioistaan lähes neljä kertaa enemmän palkkaa kuin naispelaajat voitosta.
Rapinoe on toki tullut vastaan muissakin yhteyksissä viime vuosina. Hän aiheutti kohua ryhtymällä polvistumaan pelejä edeltävän Yhdysvaltain kansallislaulun aikana tukeakseen rasismia ja poliisiväkivaltaa vastustavaa BLM-liikettä. Hän tuli ulos kaapista vuonna 2012 ennen Lontoon olympialaisia ja pohtii kirjassa myös sitä, miksi seksuaalivähemmistöt ovat urheilumaailmassa niin piilossa. Hän kieltäytyi Trumpin kutsusta Valkoiseen taloon ja ajautui kiistelemään tämän kanssa Twitterissä.
Yksi elämä ei ole mikään perinteinen urheilijaelämäkerta, koska Rapinoe ei ole mikään perinteinen urheilija. Toki kirjassa käydään läpi myös sitä, miten pikkukaupungin tytöstä tuli maailman parhaaksi valittu naisjalkapalloilija, ja kuvaillaan tärkeiden otteluiden ratkaisevia hetkiä syöttö syötöltä. Urheilu-uran rinnalla kulkee kuitenkin jatkuvasti Rapinoen taistelu tasa-arvon ja yhtäläisten oikeuksien puolesta.
Lukiessa vierastin vähän Rapinoen periamerikkalaista paatosta ja ylisanoja, inspiraatioksi tarkoitettuja kannustuspuheita, jotka välillä lipsahtivat kliseiden puolelle (Avain todelliseen muutokseen on meissä kaikissa. Mitä sinä siis aiot tehdä?). Mutta samalla ei voi kuin ihailla Rapinoen rohkeutta ja itsevarmuutta. Hän tietää olevansa lahjakas, kuuluisa ja seurattu henkilö eikä epäröi käyttää asemaansa hyväkseen ajaakseen itselleen tärkeitä asioita.
Lisäksi hän vaikuttaa superhauskalta tyypiltä! :) Ainakin erään YouTube-videon perusteella, jossa Rapinoe ja tämän puoliso, koripalloilija Sue Bird, testaavat, kuinka hyvin he tuntevat toisensa. Eli loppukevennykseksi:
En ole kiinnostunut urheilusta yhtään, mutta tämän voisi ehkä lukea. Kiinnostaa tuo yhteiskunnallisuus.
VastaaPoistaSuosittelen kyllä! Kirjassa käsitellään yhteiskunnallisia asioita vähintään yhtä paljon kuin urheilua, ehkä jopa enemmän.
Poista