Siirry pääsisältöön

Marcel Proust: Swannin tie: Combray

Äiti lähettää hakemaan pullean pikku leivonnaisen, jota kutsutaan nimellä "Petite Madeleine" ja joka on kuin simpukan uurteisessa kuoressa valettu. Ja kohta minä konemaisesti, synkän tämän päivän ja ikävän huomispäivän lannistamana vein huulilleni lusikallisen teetä, jossa olin pehmittänyt "madeleinen" palasta. Mutta heti kun kakunmurut ja tee koskettivat kitalakeani, minä hätkähdin, jännityin ja tarkkasin mitä eriskummallista minussa tapahtui. Minut oli vallannut, eristänyt suloinen nautinnon tunne, ja ilman mitään näkyvää syytä.

Huh, huh... Sain kuin sainkin viime kuussa luettua Saran Kadonnutta aikaa etsimässä -haasteen ensimmäisen osan, Combrayn. Mitään hienoa kirjallista analyysiä en uskalla lähteä romaanista tekemään vaan kuvailen vain vähän lukukokemusta.

Marcel Proustin lukeminen ei itse asiassa ollut ihan niin haastavaa kuin odotin, vaikka rönsyily, pikkutarkat kuvaukset, toisiinsa iloisesti sekoittuvat muistot ja ylipitkät lauseet kävivät välillä hermoille. Jossain vaiheessa huomasin, että romaani vaati selvästi hitaampaa ja kärsivällisempää lukutapaa kuin suurin osa kirjoista. Mielikuviin olisi pitänyt paneutua huolella, muistoihin heittäytyä ja keskittyä kokonaisvaltaisesti... varmaan niinkuin Proust teki kirjoittaessaan. Minulla uhkasi kärsivällisyys loppua välillä kesken. Tätä oli vaikea lukea vain pari sivua kerrallaan, koska vei aina jonkin aikaa ennen kuin kirjan tunnelmaan pääsi sisälle. Minkäänlaista selkeää, yksittäistä juonta en koskaan löytänyt ja jossain vaiheessa tajusin olla sellaista edes hakematta. :)

Proust itse - kirjailijajana, kertojana, päähenkilönä - aiheutti aika ristiriitaisia tunteita. Romaanin alussa hän kuvailee rakkauttaan ja riippuvuuttaan äitiinsä; hänessä taisi olla melkoisesti mammanpojan vikaa... :) Myös yläluokkaisuus ja snobismi nostivat välillä päätään, vaikka toisaalta hän kirjoittaa perheensä ja sukunsa ylimielisistä tavoista myös aika kriittisesti. Välillä tuskastuin romaanin tyylin lisäksi sen päähenkilön uskomattomaan itsekeskeisyyteen. Kaikki tuntui pyörivän vain ja ainoastaan Proustin ympärillä - vaikka se kai on koko romaanisarjan pointti. Toki mukaan mahtui myös kiinnostavia sivuhenkilöitä. Mielenkiintoisin tapaus oli ehdottomasti Proustin täti, joka viettää päivänsä seuraillen kylän asukkaiden tulemisia ja menemisiä huoneensa ikkunasta ja juoruilee samalla Françoise-palvelijattarensa kanssa.

Nuoren Proustin näkemä omituinen seksi(?)kohtaus kahden naisen välillä kirjan loppupuolella yllätti täysin. Päähenkilö oli siihen asti vaikuttanut jotenkin lapsellisen viattomalta ja yhtäkkiä hän päättikin kuvailla eroottista tirkistelykohtausta. Ehkä se kuvasi jotain murrosiän alkamista tai ehkä sekin oli vain yksi mieleenjäänyt lapsuus/nuoruusmuisto...

Kirjan loppupuolella Proust myös muistelee vaikeuksiaan kirjailijauran alkupuolella:
[...] koska aioin tulla kirjailijaksi, oli korkea aika tietää, mistä kirjoittaisin. Mutta heti kun aloin miettiä, kun yritin keksiä aiheen johon voisi kätkeä loputtoman arvokkaan filosofisen sisällön, järkeni lakkasi toimimasta, näin edessäni pelkkää tyhjää, tunsin että minussa ei ollut neronkipinää, tai sitten jokin aivosairaus esti sitä syttymästä.
En tiedä vitsaileeko tai liioitteleeko hän tässä tahallaan (aivosairaus?!), mutta kunnianhimoa tuntuu ainakin olevan. :)

Jälkimaku: ihailu suomentajia kohtaan, jotka ovat tehneet hienon työn varmasti vaikean romaanin parissa ja säälinhäivähdys Proustia kohtaan hurjan etunimirimpsun (Valentin Louis Georges Eugène Marcel) takia.

Haasteen jatko-osiin en uskalla tarttua, kun lukupino on jo muutenkin korkea, mutta ainakin voin nyt kehuskella lukeneeni hyvin pienen osan Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjaa! :)

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä 1. Swannin tie: Combray. Otava. 1984.
Ranskankielinen alkuteos: A la recherche du temps perdu: Do côté de chez Swann
Suomentajat: Pirkko Peltonen ja Helvi Nurminen

Wikipedia: Kadonnutta aikaa etsimässä
Kirjasto.sci.fi: Marcel Proust (in English)

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Anni Kytömäki: Kultarinta

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti Mutta ehkä muut ihmiset eivät metsässä ole samoja kuin avotaivaan alla. He muuttuvat yhtä aikaa läpinäkyviksi ja salaperäisiksi, tavallisiksi ja oudoiksi, samaksi aineeksi kuin tuuli, linnunlaulu ja neulasten kärjissä tiukkuvat vesihelmet. Metsässä heidän ytimeensä näkee hetkittäin. Tai ei, sen vain aavistaa. Olin lukenut yhden sivun ja yli 600 oli vielä edessä, kun minun piti laskea kirja alas ja hengähtää hetki. Anni Kytömäen kirjoitustyyli on pakahduttavan kaunista, lumoavaa, tarkkaa ja kuvailevaa. Luontosanat kuulostavat eksoottisilta uudissanoilta, mutta samalla ikiaikaisen perinteisiltä. Puhutaan murskasiipi linnusta, vesikivestä , maata suonivista poluista ja äänestä, joka sujuttelee puiden takaa. Sanotaan, että suomen kielessä ja murteissa on satoja eri sanoja pelkästään lumelle, mutta Kytömäen romaani osoittaa, miten runsaasti kielestä löytyy myös muita Suomen luontoon ja metsien kulttuuriperintöön liittyviä sanoja, joita tällainen luonnos

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

Tapio Tamminen: Islamin aseeton soturi: Ghaffar Khan ja talebanien synty

Ghaffar Khanin perustama Khudai Khidmatgar -liike on historiallisesti ilmeisesti ainutlaatuinen sosiaalinen keksintö, sillä missään muualla väkivallaton vastarintaliike ei ole järjestäytynyt kurinalaiseksi aseettomaksi armeijaksi. Eilisessä Hesarissa oli syyskuussa menehtyneen tietokirjailija Tapio Tammisen muistokirjoitus. Tamminen muistetaan ehkä parhaiten Tieto-Finlandian vuonna 2015 voittaneesta Kansankodin pimeämpi puoli -teoksesta (2015), mutta itse olen lukenut vain Tammisen vuonna 2011 ilmestyneen tietokirjan Abdul Ghaffar Khanista . Kirjan lukemisesta on jo aikaa, mutta bloggausta en ole siitä tehnyt, joten päätin nyt kaivella vanhat muistiinpanot esiin.   Islamin aseeton soturi kertoo siis Ghaffar Khanista, joka perusti maailman suurimmaksi rauhanarmeijaksi kutsutun aseettoman liikkeen 1920-luvun lopulla brittiläisen Intian luoteisella raja-alueella, joka on nykyisin osa Pakistania. Tällä vuosituhannella kyseinen alue on tullut tunnetuksi erityisesti Yhdysvaltain pommituksi