Siirry pääsisältöön

Anna Karenina -kimppaluku, osa 2: lehtokurppia!

Anna Kareninan toisen osan ja kolmannen osan alun lukeminen ei ole edennyt yhtä jouhevasti kuin ensimmäisen osan. Alkuinnostukseni taisi hieman hiipua. Tärkeimmät henkilöhahmot ovat jo aiemmin astuneet näyttämölle ja esitelleet vuoroin hyviä ja huonoja puoliaan. Tapahtumien tahti on jotenkin hidastunut. Kitty, Vronski, Levin ja Anna - romaanin päänelikolta vaikuttava porukka - ovat kukin tahollaan, eri paikoissa tekemässä omia juttujaan, vaikka toki Vronski ja Anna tapaavat toisiaan säännöllisesti.

Seuraava sisältää myös spoilereita 2. osasta (siis toinen kahdeksasta!). Teitä on varoitettu! :)

Vronskin ja Annan suhde tuntuu kehittyvän melkein vaivihkaa jossain taka-alalla; siitä ei kerrota kovin yksityiskohtaisesti. Annan omantunnontuskat vaivaavat häntä välillä - erityisesti hänen poikansa suhteen - mutta Vronski puolestaan uskoo, ettei rakkaus, joka sitoi hänet Annaan, ollut hetken viehtymystä, joka menee ohi kuten suurmaailman salaiset lemmensuhteet. Hmm... minä en ole vielä täysin vakuuttunut.

Annan mies, Aleksei, herättää minussa jo enemmän säälin- kuin inhontunteita. Vaikka oudon välinpitämättömältä hän edelleen vaikuttaa:

Aleksei Aleksandrovitš ei ollut nähnyt mitään erikoista ja säädytöntä siinä, että hänen vaimonsa oli istunut Vronskin kanssa eri pöydän ääressä ja jutellut jotain vilkkaasti; mutta hän oli huomannut toisten salissa olijain pitävän sitä jollain tavoin erikoisena ja säädyttömänä ja siksi se alkoi hänestäkin tuntua säädyttömältä. Hän päätti sanoa siitä vaimolleen.

Onko Aleksei siis yksinkertaisesti niitä miehiä, jotka eivät tunne mustasukkaisuutta tai jotka luottavat vaimoonsa täydellisesti? Vai eikö hänelle tule mieleenkään, että Annan ja Vronskin välillä saattaisi olla jotain? Vai onko hän Annan suhteen niin välinpitämätön ja tunteeton, ettei häntä edes kiinnosta (järkiavioliiton kirouksia?). Ainakin Anna itse ajattelee näin myöhemmin, kun Aleksei puhuu hänelle asiasta: "Hänelle se on yhdentekevää", - ajatteli hän [siis Anna]. - "Mutta seurassa ovat huomanneet ja se vaivaa häntä."

Muiden ihmisten mielipiteet ja jonkinlaisen kulissin ylläpitäminen ovat epäilemättä Alekseille tärkeitä. Kun Anna saa tietää olevansa raskaana ja paljastaa miehelleen olevansa Vronskin rakastajatar, hänen miehensä vastaa, - Vai niin! Mutta minä vaadin ulkonaisten säädyllisyysmuotojen noudattamista siihen asti, - ja hänen äänensä värähteli, - kunnes olen ryhtynyt toimenpiteisiin kunniani turvaamiseksi ja ilmoittanut ne teille.

Aleksei siis yrittää peittää tunteensa tässäkin tilanteessa, vaikka tuo äänen värähtäminen kertoo varmasti siitä, että kylmän kuoren alla sykkii pieni, järkyttynyt sydän. ;) Silti tuossa julkisen kunnian varjelemisessa on jotain hyvin... shakespearemäistä. Kunnia muun maailman silmissä tuntuu olevan romaanin yhteiskunnassa yksi (miehen) tärkeimmistä ominaisuuksista, josta pidetään kiinni kynsin hampain. Oma vaimo ei niinkään... Kuinka eri tavalla suhtautuikaan Dolly miehensä uskottomuuteen romaanin alussa kuin Aleksei Annan uskottomuuteen!

Vronski taas laskee leikkiä rykmenttinsä miesten kanssa ja osallistuu kilparatsastukseen huippuhevosella. Luin kilparatsastuskohtausta yhtä suurella jännityksellä kuin jos olisin ollut paikan päällä sitä seuraamassa. Lopputulos sai ainakin eläinrakkaan puoleni kauhistumaan. Viis Vronskin loukatusta kunniasta!

Lehtokurppa
Levin taas parantelee rukkasten saannin jälkeen miehistä egoaan äksyilemällä tilustensa saamattomille työmiehille ja käymällä Stepan Arkadjevitšin kanssa ampumassa lehtokurppia. Off-topic: lehtokurppa on minusta ihana sana. :D

Kitty puolestaan parantelee sydänsurujaan hienostuneemmin saksalaisessa kylpylässä, jota kansoittavat saksalaiset prinsessat ja kreivittäret, englantilaiset ladyt ja moskovalaiset everstit. Kittyä kiehtoo erityisesti nuori tyttö, Varjenka, joka hoitaa venäläistä madame Stahlia. En oikein saanut tästä ystävyyssuhteesta mitään tolkkua, enkä myöskään siitä draamanpoikasesta, jonka Kitty sai jotenkin tahattomasti aikaiseksi vielä aivan toisen osan lopussa. Onko teillä muilla lukijoilla tarjota jonkinlaista valaistusta asiaan? :) Muuten luotan siihen, että kylpyläsessio oli vain kummallinen sivujuoni, jonka aikana Kitty parani suruistaan ja kasvoi hiukan ihmisenä, muuten sillä ei ehkä ole suurta merkitystä romaanin loppujuonen kannalta..?

Kommentit

  1. Nykymaailmassa tätä kirjaa olisi varmasti editoitu reippaasti ennen julkaisemista.. :) Minä aloitan kohta neljättä osaa eikä tilanne ole kovinkaan muuttunut sitten toisen osan lopun.
    Mielestäni tuo kylpyläkohtaus kuvaa sitä että Kitty on vieläkin aika lapsekas, ensin sairastuu sydänsurusta ja sitten menee hyväntekeväisyysinnossaan niin pitkälle että antaa aihetta mustasukkaisuuteen. Eipä tällä tainnut suurempaa merkitystä olla loppujuonen kannalta, vaikka olin muistelevani Levinin veljen ja Kittyn tutustuvan jossain vaiheessa.. ehkä muistelen väärin. Ei voi mitään mutta tämä Levin ja Kitty ovat tylsiä! Kolmannessa osassa päästään pohtimaan yhteiskunnan ongelmia Levinin kera.. ehkä silloin ekalla kerralla luin nämäkin kiltisti mutta nyt hyppelin surutta ylitse. :)

    VastaaPoista
  2. Réa, kannattaa lukea tätäkin kirjaa jatkokertomuksen merkkejä tarkkaillen, sillä jatkokertomukseksi tämäkin on aikanaan kirjoitettu. Sama koskee huomattavaa osaa 1800-luvun kirjallisuusklassikoista. Dramaturgia on samantapainen kuin tv-sarjoissa: uudenkin lukijan pitää päästä kärryille uuden osan alkaessa, osien on oltava tietyn mittaisia ja osien on muodostettava itsenäinen kokonaisuus, samalla kun niiden on sovittava osaksi isoa jatkumoa.

    Tämä selittää ainakin minun mielestäni sen välillä syntyvän "täytetunnelman", kuten tuon Kittyn kylpyläjakson.

    Mutta kiitos tästä ketjusta, ihanasti palaa AK:n tunnelma mieleen! Tuo kilparatsastuskohtaus on kohtalokkaassa tunnelmassaan todella mieleenpainuva ja vaikuttava.

    VastaaPoista
  3. Minulla on tällä hetkellä niin järjetön "kiireellistä luettavaa" (eli kirjaston kirjoja), etten ole ehtinyt avata koko Anna Kareninaa. Toivon kuitenkin löytäväni lukuaikaa sillekin.

    VastaaPoista
  4. Minäkin olen huomannut, etten ole enää Anna Kareninasta niin innoissani, kuin alussa. Kyllä minä kirjaa vieläkin ihan mielelläni luen, mutta alkuihastuksen huuma on laantunut. :) En tiedä, onko kyse juuri tuosta, vai onko kirja muuttunut vähän tylsemmäksi.

    En tiedä, onko minusta Kittyn ja Levinin juttu Annaa ja Vronskia tylsempi, mutta samaa mieltä olen siinä, ettei tällainen menisi enää koskaan läpi keneltäkään editorilta. :D Toisaalta tuo Sallan muistutus siitä, että kyse on alunperin jatkokertomuksesta, niin kuin usein on esim. Dickensinkin kirjojen laita. auttaa ymmärtämään romaanin tempoilevaa ja rönsyilevää rakennetta paremmin.

    Minä en erityisemmin syttynyt kilparatsastuskohtauksesta, tai Levinin viikateseikkailuista, hih. Mietin näitä tällaisia yksityiskohtaisesti kuvailtuja yksittäisiä kohtauksia hieman puolivillaisesti lukiessani, että onkohan näissä jotakin niin tärkeää symbolista merkitystä, että menetän nyt paljon, kun en näihin täysillä keskity. :)

    On jotenkin hassua, että olen lukenut romaanista vasta noin kolmanneksen. Ihmetyttää, mitä ihmettä tässä voi vielä tapahtua, että kirjan jännite kantaa loppuun asti. :D

    Kaikesta tästä naureskelusta huolimatta nautin edelleen kovasti Tolstoin tyylistä ja monista nyansseista sekä yksityiskohdista tässä romaanissa. Olen edelleen iloisesti mukana kimppaluvussa!

    VastaaPoista
  5. Sinut on haastettu blogissani! :)
    http://ankinkirjablogi.blogspot.com/2011/10/tunnustus.html

    VastaaPoista
  6. Réa, minäkin toivon että ainakin Kitty ryhdistäytyy vielä jossain vaiheessa, aikuistuu vähän ja pääsee yli itsensä surkuttelusta. Levinin yhteiskunnalliset pohdinnat ainakin kolmannen osan alussa olivat aika mielenkiintoisia...

    Salla, unohdin ihan täysin tuon jatkokertomustaustan! Se selittääkin paljon. Ainakin toisen osan lopussa ja nyt kolmannessa osassa olen huomaavinani enemmän erilaisia lyhyitä "episodeja", joissa seurataan jonkin aikaa tiettyä henkilöä tai juonikuviota ennen kuin siirrytään toiseen aiheeseen. Myös noita "täytepaloja" on selvästi enemmän. Joten voin hyvin kuvitella, millainen tämä on ollut jatkokertomusmuodossa.

    Maija, toivottavasti löydät kiireen keskellä myös rentouttavaa lukuaikaa! :)

    Karoliina, heh - Levinin viikatekokeilujen merkitys meni minultakin vähän ohi. Uskon kyllä vähemmälläkin, että hän on "kansanmies" eikä pelkää ruumiillista työtä! ;)
    Romaanin jännite on kieltämättä vähän kadoksissa, kun Vronski ja Anna ovat jollain tasolla jo toisensa löytäneet ja Kitty ja Levin tuntuvat taas päässeen toisistaan yli. :) Jännityksellä odotan, mitä kirjailija saa tästä asetelmasta vielä irti. Hienoa, että olet edelleen mukana matkassa! :)

    Anki, kiitos tunnustuksesta! Ehdinkin jo vastata siihen, mutta linkitän sinut postaukseen. :)

    VastaaPoista
  7. Aika lailla samaa mieltä olen kanssasi! :) Sain toisen osan luettua kuunvaihteen paikkeilla, ja sitten tuntuikin olevan tauko paikallaan niiden hidastempoisten tapahtumien jälkeen. Avasin kirjan uudelleen eilen ja nyt sen lukeminen tuntuu taas mukavalta (Kai se tosiaan pitää lukea jatkokertomuksena! :), mutta joku repäisevä juonenkäänne olisi kyllä tervetullut.

    Alan olla aika vahvasti Aleksein puolella vaikka hänen suhtautumisensa tosiaan vähän kummastusta herättääkin. Vronskista en tosin ole erityisemmin pitänyt missään vaiheessa.

    Vanhana heppatyttönä luin kilparatsastuskohtausta suurella mielenkiinnolla - mutta voih, kuinka sitten kävikään! :( Eivätpä Vronskin pisteet ainakaan nousseet.

    VastaaPoista
  8. Blogger söi kommenttini :( En sano sitten muuta kuin "olen edelleen mukana" ja "kiva kuulla että muutkin lukevat hitaammin kuin suunnitellut kaksi lukua kuussa".

    Sekä sen, että pidän tilasta joka on jätetty omalle pohdinnalle ja ajattelulle henkilöhahmojen motiiveista ja ajatuksista.

    VastaaPoista
  9. Miten huomasitkaan tun lehtokurppa -sanan kauneuden. Sehän on jossain runossakin, jonka olen julkaissut Lumikarpalossa: "...lehtokurpalla on yön ääntä..." Oliko se Rekolaa...en ehdi nyt etsiä.

    Pahus! En luekaan Anna Kareniinaa uudestaan...olin unohtanut koko Vronskin ratsastuksen. Pidän hevosista ja ratsastan itsekin, joten ei mitään eläinkärsimyksiä minulle.

    Olen sinänsä hurmaantunut, kun näitä klassikkoja luetaan jälleen.

    VastaaPoista
  10. Siis näin:

    "Suo niin upottava
    ettei oksan varjoakaan kestä
    pidättää päivän pelon silmissään.
    Karpalo nousee käteen tyhjyydestä.
    Yön kurpalla on vettä äänessään."

    - Mikka Rekola -

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Anni Kytömäki: Kultarinta

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti Mutta ehkä muut ihmiset eivät metsässä ole samoja kuin avotaivaan alla. He muuttuvat yhtä aikaa läpinäkyviksi ja salaperäisiksi, tavallisiksi ja oudoiksi, samaksi aineeksi kuin tuuli, linnunlaulu ja neulasten kärjissä tiukkuvat vesihelmet. Metsässä heidän ytimeensä näkee hetkittäin. Tai ei, sen vain aavistaa. Olin lukenut yhden sivun ja yli 600 oli vielä edessä, kun minun piti laskea kirja alas ja hengähtää hetki. Anni Kytömäen kirjoitustyyli on pakahduttavan kaunista, lumoavaa, tarkkaa ja kuvailevaa. Luontosanat kuulostavat eksoottisilta uudissanoilta, mutta samalla ikiaikaisen perinteisiltä. Puhutaan murskasiipi linnusta, vesikivestä , maata suonivista poluista ja äänestä, joka sujuttelee puiden takaa. Sanotaan, että suomen kielessä ja murteissa on satoja eri sanoja pelkästään lumelle, mutta Kytömäen romaani osoittaa, miten runsaasti kielestä löytyy myös muita Suomen luontoon ja metsien kulttuuriperintöön liittyviä sanoja, joita tällainen luonnos

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

Tapio Tamminen: Islamin aseeton soturi: Ghaffar Khan ja talebanien synty

Ghaffar Khanin perustama Khudai Khidmatgar -liike on historiallisesti ilmeisesti ainutlaatuinen sosiaalinen keksintö, sillä missään muualla väkivallaton vastarintaliike ei ole järjestäytynyt kurinalaiseksi aseettomaksi armeijaksi. Eilisessä Hesarissa oli syyskuussa menehtyneen tietokirjailija Tapio Tammisen muistokirjoitus. Tamminen muistetaan ehkä parhaiten Tieto-Finlandian vuonna 2015 voittaneesta Kansankodin pimeämpi puoli -teoksesta (2015), mutta itse olen lukenut vain Tammisen vuonna 2011 ilmestyneen tietokirjan Abdul Ghaffar Khanista . Kirjan lukemisesta on jo aikaa, mutta bloggausta en ole siitä tehnyt, joten päätin nyt kaivella vanhat muistiinpanot esiin.   Islamin aseeton soturi kertoo siis Ghaffar Khanista, joka perusti maailman suurimmaksi rauhanarmeijaksi kutsutun aseettoman liikkeen 1920-luvun lopulla brittiläisen Intian luoteisella raja-alueella, joka on nykyisin osa Pakistania. Tällä vuosituhannella kyseinen alue on tullut tunnetuksi erityisesti Yhdysvaltain pommituksi