Siirry pääsisältöön

Julian Barnes: The Sense of an Ending

History isn't the lies of the victors, as I once glibly assured Old Joe Hunt; I know that now. It's more the memories of the survivors, most of whom are neither victorious nor defeated.

Last year's Booker Prize winner was a must-read for me. I have never read anything by Julian Barnes before, which is clearly a mistake. If the rest of his novels are half as good as The Sense of an Ending, they are definitely worth reading.

The main character, Tony, and his friends Alex and Colin meet Adrian Finn at school. Serious, philosophical and infinitely mysterious, Adrian becomes the glue that holds their small clique together, even after their graduation. But then Adrian commits suicide and the three remaining friends lose touch with each other.

Now Tony is retired, divorced and ageing. He feels content with his life, accepting the inevitable forgetfulness that age brings. But a letter from a lawyer raises new questions about what really happened to Adrian and why. As Tony tries to come to terms with the past, he meets old friends and ex-girlfriends from decades ago.

The novel is about a tragic friendship, the unreliability of personal memory and the regrets that old age can bring. It also explores the definition of history and how it is related to the archives of memory. As Adrian says in the novel: History is that certainty produced at the point where the imperfections of memory meet the inadequacies of documentation.

The novel is intense, carefully structured and surprisingly short and compact. Barnes is one of those writers who obviously knows how to craft beautiful sentences. Although the novel is relatively fast to read, it is also worthwhile to slow down and savour the language.

I thought the ending of The Sense of an Ending was frustrating and confusing! There is a strange and unexpected twist at the end, which made me want to read the book all over again to see if I could make sense of it from a new perspective.

But I might just read it again simply because it was so good. :) I really hope that the book will be translated into Finnish as well. Definitely one of the best novels that I have read in a long time!

Julian Barnes: The Sense of an Ending. Jonathan Cape. 2011. 150 pages.

JulianBarnes.com
The Guardian: The Sense of an Ending
Wikipedia: The Sense of an Ending

Kommentit

  1. Oijoi! <3 Kiitos tästä arviosta, viimeistään nyt The Sense of an Ending menee seuraavan reissun ostoslistalle. Vaikuttaa todella hyvältä kirjalta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin olin tämän luettuani niin hämmentyneen vaikuttunut, että mielellään sitä tunnetta jakaisi muillekin. ;) Toivottavasti saat kirjan käsiisi pian!

      Poista
  2. Minulla pinossa ja luen sen än-yy-tee-nyt. kiitos tästä arviosta, tuo loppu jäi vähän huolestuttamaan kylläkin...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Loistavaa, lisää lukijoita kirjalle! Tätä ei ole vielä suomalaisissa kirjablogeissa hirveästi näkynytkään, mutta mukavaa että asia korjaantuu. :)
      Kirjan loppu veti minulta vähän maton jalkojen alta ja piti ihan pysähtyä miettimään, että hetkinen, mitäs tässä nyt tapahtui... Olisi kyllä kiva kuulla muiden mielipiteitä loppuratkaisusta.

      Poista
  3. Jee, hienoa että kirjoitit tästä!

    Minulla on aina kalenterin lopussa lukulista, ja kun vuodenvaihteessa kopioin lukemattomia kirjoja vanhasta kalenterista uuteen, ihmettelin mikä tämäkin kirja oli ja mistä se oli listalle päätynyt, kun ei ollut mitään muistikuvaa. Pari viikkoa myöhemmin näin kirjan Akateemisessa ja meinasin ostaa sen saman tien, oli niin hienon näköinen eikä kovin kalliskaan (kovakantinen alle kaksikymppiä). En sitten kuitenkaan rohjennut ostaa, mutta nyt tekisi oikeastaan mieli lähteä kauppaan saman tien. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kannattaa rohjeta! :) Minä sain tällä kertaa napattua kirjan kirjastosta mukaan, mutta tekisi mieli ostaa ihan omaksi, jos noin sopivalla hinnalla kerran löytää.

      Poista
    2. Niin siinä sitten kävi, että tilasin Adlibrikseltä pokkarin (joka sekin on onneksi hienon näköinen), luin ja pidin kovasti! Kirja oli ehkä vähän erityylinen kuin olin kuvitellut, mutta oikea pieni helmi kuitenkin. Kiitos suosituksesta siis! Barnesia pitää ehdottomasti lukea joskus lisääkin, kirjastossa näkyi olevan pitkä rivi hänen kirjojaan odottamassa.

      Poista
  4. Olipa kiva lukea tämä. Minulla on ollut kirjasta jostakin syystä Booker-voitosta huolimatta hieman negatiivinen kuva, jota postauksesi kyllä muutti. Suomenruotsiksi tämä ilmestyy tänä vuonna, mutta suomesta en ole ainakaan vielä kuullut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä en kyllä keksi tästä oikein mitään negatiivista sanottavaa, ellei sitten loppuratkaisu ole vähän hämmentävä.
      Barnesin romaaneja on ainakin aiemmin käännetty myös suomeksi - tosin edellisestä suomennoksesta on yli 20 vuotta aikaa! Toivottavasti jokin kustantamo tarttuu tähän uusimpaan. :)

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Anni Kytömäki: Kultarinta

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti Mutta ehkä muut ihmiset eivät metsässä ole samoja kuin avotaivaan alla. He muuttuvat yhtä aikaa läpinäkyviksi ja salaperäisiksi, tavallisiksi ja oudoiksi, samaksi aineeksi kuin tuuli, linnunlaulu ja neulasten kärjissä tiukkuvat vesihelmet. Metsässä heidän ytimeensä näkee hetkittäin. Tai ei, sen vain aavistaa. Olin lukenut yhden sivun ja yli 600 oli vielä edessä, kun minun piti laskea kirja alas ja hengähtää hetki. Anni Kytömäen kirjoitustyyli on pakahduttavan kaunista, lumoavaa, tarkkaa ja kuvailevaa. Luontosanat kuulostavat eksoottisilta uudissanoilta, mutta samalla ikiaikaisen perinteisiltä. Puhutaan murskasiipi linnusta, vesikivestä , maata suonivista poluista ja äänestä, joka sujuttelee puiden takaa. Sanotaan, että suomen kielessä ja murteissa on satoja eri sanoja pelkästään lumelle, mutta Kytömäen romaani osoittaa, miten runsaasti kielestä löytyy myös muita Suomen luontoon ja metsien kulttuuriperintöön liittyviä sanoja, joita tällainen luonnos

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

Tapio Tamminen: Islamin aseeton soturi: Ghaffar Khan ja talebanien synty

Ghaffar Khanin perustama Khudai Khidmatgar -liike on historiallisesti ilmeisesti ainutlaatuinen sosiaalinen keksintö, sillä missään muualla väkivallaton vastarintaliike ei ole järjestäytynyt kurinalaiseksi aseettomaksi armeijaksi. Eilisessä Hesarissa oli syyskuussa menehtyneen tietokirjailija Tapio Tammisen muistokirjoitus. Tamminen muistetaan ehkä parhaiten Tieto-Finlandian vuonna 2015 voittaneesta Kansankodin pimeämpi puoli -teoksesta (2015), mutta itse olen lukenut vain Tammisen vuonna 2011 ilmestyneen tietokirjan Abdul Ghaffar Khanista . Kirjan lukemisesta on jo aikaa, mutta bloggausta en ole siitä tehnyt, joten päätin nyt kaivella vanhat muistiinpanot esiin.   Islamin aseeton soturi kertoo siis Ghaffar Khanista, joka perusti maailman suurimmaksi rauhanarmeijaksi kutsutun aseettoman liikkeen 1920-luvun lopulla brittiläisen Intian luoteisella raja-alueella, joka on nykyisin osa Pakistania. Tällä vuosituhannella kyseinen alue on tullut tunnetuksi erityisesti Yhdysvaltain pommituksi