Siirry pääsisältöön

Nnedi Okorafor: Who Fears Death

According to my mother, all things are fixed. To her there was a reason for everything from the massacres in the West to the love she found in the East. But the mind behind all things, I call it Fate, is harsh and cold. It's so logical that no one could call him or herself a better person if he or she bowed down to it. Fate is fixed like brittle crystal in the dark.

Nnedi Okorafor's novel Who Fears Death is almost impossible to categorize. On the one hand, it could easily fall under the genre of speculative fiction, but it also contains elements from a variety of other genres: fantasy, science fiction, alternative history, post-apocalyptic dystopia... It is realistic, but also contains magical and supernatural elements. The characters are all young people on the verge of adulthood, which would also imply that the novel is for young readers, but there is so much violence and sex in the novel that it's probably not for a very young audience...

The novel is set in Africa, some time in the future. Computers and modern technology have been replaced by a simpler way of life in the desert, but conflicts and wars between tribes are part of everyday life. In particular, the Nuru people are trying to exterminate the Okeke. An Okeke woman is raped by a Nuru man and gives birth to a baby girl whom she names Onyesonwu, meaning "Who Fears Death". Onyesonwu is Ewu, a child of mixed race who is rejected by both tribes. However, she grows up with magical powers - the ability to change shape, bring dead things back to life and travel across great distances with speed, among other skills. Onyesonwu and a group of others are forced to leave their home village on a quest to find her biological father and ultimately discover the meaning behind her strange name.

The basic plot of the novel is a bit too conventional and predictable, in my opinion: a group of friends go on a quest to solve the mystery of a missing father and, at the same time, "save the world". But one of the best things about the novel is the way that Okorafor has included elements from African (especially Nigerian) legends and settings. The desert is always in the background: its heat and dust, sandstorms and cactuses, camel milk and hare meat roasted over a bonfire. Okorafor has certainly succeeded in imagining a complex and believable fantasy world. But it would have been nice to read more about the desert and the life of the tribes - and less about the relationship drama and sex life of the main characters. :)

One thing is for sure: Who Fears Death is totally unlike any novel I have ever read before. But is it a good novel? I'm not sure. I enjoyed reading it, although sometimes it felt like there was a bit too much packed into the pages. There's a typical sorcerer-apprentice relationship and a group of friends with magical powers on an adventure full of dangers - like in a fantasy story. There are computers and digital maps - like in science fiction. There are shape-shifters and magicians, flying monsters and supernatural healing powers... And alongside all this magic and fantasy are other big themes: genocide between tribes, violence and rape, power struggles arising from racial prejudice, the inequality of men and women. It feels like Okorafor has tried to squeeze in way too many themes in her novel.

Nnedi Okorafor: Who Fears Death. Daw Books. 2010. 386 pages.

Wikipedia: Nnedi Okorafor

** So American -haasteen kategorioihin Immigrant Background (2/3 suoritettu) ja Modern Women Writers (5/5 suoritettu) **

Kommentit

  1. This sounds very interesting! My knowledge and experience of African novels are very limited: I think I've only read Chimamanda Ngozi Adichie's Half of a Yellow Sun.

    This particular novel sounds to be a bit different: usually all the famous African novels seem to be somehow political or dealing with contemporary issues or injustice within the continent. This, while incorporating these elements also has the fantasy component, which, I think, would make it an interesting read!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Anni Kytömäki: Kultarinta

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti Mutta ehkä muut ihmiset eivät metsässä ole samoja kuin avotaivaan alla. He muuttuvat yhtä aikaa läpinäkyviksi ja salaperäisiksi, tavallisiksi ja oudoiksi, samaksi aineeksi kuin tuuli, linnunlaulu ja neulasten kärjissä tiukkuvat vesihelmet. Metsässä heidän ytimeensä näkee hetkittäin. Tai ei, sen vain aavistaa. Olin lukenut yhden sivun ja yli 600 oli vielä edessä, kun minun piti laskea kirja alas ja hengähtää hetki. Anni Kytömäen kirjoitustyyli on pakahduttavan kaunista, lumoavaa, tarkkaa ja kuvailevaa. Luontosanat kuulostavat eksoottisilta uudissanoilta, mutta samalla ikiaikaisen perinteisiltä. Puhutaan murskasiipi linnusta, vesikivestä , maata suonivista poluista ja äänestä, joka sujuttelee puiden takaa. Sanotaan, että suomen kielessä ja murteissa on satoja eri sanoja pelkästään lumelle, mutta Kytömäen romaani osoittaa, miten runsaasti kielestä löytyy myös muita Suomen luontoon ja metsien kulttuuriperintöön liittyviä sanoja, joita tällainen luonnos

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

Tapio Tamminen: Islamin aseeton soturi: Ghaffar Khan ja talebanien synty

Ghaffar Khanin perustama Khudai Khidmatgar -liike on historiallisesti ilmeisesti ainutlaatuinen sosiaalinen keksintö, sillä missään muualla väkivallaton vastarintaliike ei ole järjestäytynyt kurinalaiseksi aseettomaksi armeijaksi. Eilisessä Hesarissa oli syyskuussa menehtyneen tietokirjailija Tapio Tammisen muistokirjoitus. Tamminen muistetaan ehkä parhaiten Tieto-Finlandian vuonna 2015 voittaneesta Kansankodin pimeämpi puoli -teoksesta (2015), mutta itse olen lukenut vain Tammisen vuonna 2011 ilmestyneen tietokirjan Abdul Ghaffar Khanista . Kirjan lukemisesta on jo aikaa, mutta bloggausta en ole siitä tehnyt, joten päätin nyt kaivella vanhat muistiinpanot esiin.   Islamin aseeton soturi kertoo siis Ghaffar Khanista, joka perusti maailman suurimmaksi rauhanarmeijaksi kutsutun aseettoman liikkeen 1920-luvun lopulla brittiläisen Intian luoteisella raja-alueella, joka on nykyisin osa Pakistania. Tällä vuosituhannella kyseinen alue on tullut tunnetuksi erityisesti Yhdysvaltain pommituksi