Siirry pääsisältöön

Eve Hietamies: Yösyöttö

Olin väsynyt, yksinäinen, tylsistynyt. Halusin palata töihin ja puhua muidenkin kuin kuolaavien ja purskuttavien kääpiöiden kanssa. Halusin istua baarissa, juoda olutta, nukkua pitkään viikonloppuna, maata päivän sängyssä ja katsoa dvd:ltä Taru Sormusten herrasta -trilogian. 
Halusin seksiä sunnuntaiaamuna, istua yksin saunassa.
Halusin olla yksin. 
Halusin olla Paavon kanssa.

Antti Pasasen elämä muuttuu kertaheitolla, kun Pia-vaimo tyrkkää hänen syliinsä vastasyntyneen Paavo-vauvan Naistenklinikan edessä ja lähtee taksin kyydissä pois. Yösyöttö kertoo siitä, kuinka Antti vähitellen oppii olemaan isä ja yksinhuoltaja - kommelluksien, vastoinkäymisten ja turhautumisen kautta tietenkin.

Vaikka romaanin kevyt huumori ja hauska kerrontatyyli viihdytti, en malttanut olla lukematta sitä kriittisesti - pakkohan ne stereotyyppiset sukupuoliroolit oli kyseenalaistaa. :) Esimerkiksi Antin kivikautiset uskomukset "äitigeenien" olemassaolosta aiheuttivat minussa pientä kulmien kohottelua:

Mistä minä tiesin millaisia vellipurkkeja pitää ostaa ja mistä erottaa yöpuku muista potkupuvuista, kun niissä kaikissa on joitain saakelin kaninkuvia. Mitä panna sen penskan takapuoleen, kun se oli väriltään kuin kirjava kana? Miten saada karsta pois sen päästä, milloin se saa istua ja kumpaa pitää käyttää, niitä alkkarien mallisia vaippoja vaiko sivusta teipattavia?
En minä voinut tietää sellaisia asioita, koska olin äijä.

En usko, että naisilla on jotenkin automaattisesti ohjelmoitu jonnekin geeneihin tieto siitä, mitä velliä syötetään ja millaisia vaippoja ostetaan. :D Itse suhtaudun kriittisesti koko 'äidinvaisto' -ajatukseen - siis että olisi olemassa jokin yliluonnollinen, vain äideille suotu 'kuudes aisti', jota esim. isät eivät voisi omata ihan vain sukupuolensa vuoksi. Hassu ajatus, että vanhemman hoitovietti olisi näin sukupuolittunutta, eiköhän se muodostu ennemminkin korvien välissä ja yhteiskunnan asenteissa se jako.

Noh, romaanissa oli tietysti kärjistetty ja korostettu näitä asioita, koska sen koko juoni ja viihteellisyys perustuu kuitenkin sille perusidealle, että - ihme ja kumma! - mieskin voi yrityksen ja erehdyksen kautta oppia olemaan "hyvä äiti"! Tosin mies esittämässä naista taitaa olla yksi maailman vanhimmista huumorin lajeista tai keinoista, ja vieläkin tuollainen sukupuolirooleilla leikittely ilmeisesti viihdyttää...

Pienestä mustavalkoisuudesta huolimatta luin kirjaa välillä kuin mitäkin vauvanhoito-opasta, koska oma laskettu aikani oli kirjan lukuhetkellä vain muutaman päivän päässä, joten kaikki hoitovinkit ja kuvaukset ensimmäisistä, sekavan hämmentyneistä päivistä kotona vauvan kanssa osuivat aika lähelle senhetkistä elämäntilannetta. Nyt on vieläkin helpompi samaistua Antin sekoiluun kaupan vauvatarvikehyllyjen edessä, joukkoimetyksen ihmettelyyn "mammakerhon" tapaamisessa tai ylipäätään siihen, että mikä muka oikeasti erottaa yöpuvun muista potkupuvuista, kun niissä tosiaan on kaikissa joitain saakelin kaninkuvia?! :D

Eve Hietamies: Yösyöttö. Otava. 2010. 383 sivua.

Otava: Yösyöttö
Otava: Eve Hietamies
Kirjavinkit: Yösyöttö
HS kirjat: "Isä ottaa kopin"

Kommentit

  1. Ensinnäkin lämpimät onnittelut vauvasta :) Minuakin vaivasi tuo "äitigeeni"-ajattelu Yösyöttöä lukiessani. Ja se, että isää paapottiin neuvolassa ja joka paikassa, kun eihän isä voi osata mitään. Ihan alusta me äiditkin lähdetään ja ihan yhtä pihalla sitä oli itsekin. Meillä itse asiassa perheen isä otti ohjakset käsiinsä alussa ja minä toimin alkuun kuuliaisena vaipannoutajana :)

    VastaaPoista
  2. Kiitos onnitteluista! :) Kuulostaa erittäin tutulta, oppimisprosessi on täällä meillä edelleen käynnissä... :) Voin kyllä kuvitella, että joissakin neuvoloissa edelleen keskitytään vain äitiin ja äidin "valmentamiseen" ja neuvomiseen, isien/puolisoiden jäädessä taka-alalle - kuten romaanissa tapahtui. Meilläkin eräs terveydenhoitaja tuskin tervehti puolisoani ja kohdisti kaikki vauvanhoito-ohjeensa vain ja ainoastaan minulle, kun kävimme raskauden loppuvaiheessa neuvolassa. :D

    VastaaPoista
  3. Äidinvaiston olemassaoloa minäkin mietin, vaikka en (vielä) ole Yösyöttöä lukenutkaan. Vähän veikkaan, että tuo vaisto tulee osittain ihan sillä perusteella, kuka vauvan kanssa viettää eniten aikaa. Tottahan siinä oppii lukemaan vauvan viestejä jos hänen kanssaan viettää aikaa 24/7, oli kyseessä sitten äiti tai isä/puoliso :) Toki vauvaa kohdussaan kantaneella on tietynlainen etuoikeus puolellaan, vauva kuitenkin on ns. kulkenut mukana pidempään ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, ehkä tuo 'vaisto' on tosiaan ennemminkin eräänlaista viestien lukutaitoa, joka kehittyy varmasti nopeammin sille vanhemmalle, joka viettää vauvan kanssa eniten aikaa. :) Usein se vain yhdistetään automaattisesti nimenomaan synnyttäneeseen äitiin, esim. 'isänvaisto' sanana taitaa olla aika harvinainen. :D

      Poista
  4. Itse kirjailijahan on myös nainen, ja Antti fiktiivinen henkilö. Joskin hyvin hyvin todenmukainen. Ja ehkä juuri siksi "äijämäisyydessään" vähän ärsyttäväkin. On olemassa paljon miehiä, jotka ajattelevat juuri niin kuin Antti. Että on olemassa joku "äiti-geeni", ja että naiset automaattisesti olisi tässä vanhemmuudessa jotenkin parempia. Taideteoksen suhteenhan on aina vain plussaa, jos se saa vähän verenpaineen nousemaan, tai ainakin kulmat kohoamaan. Liekö Hietamies vähän sitä ärsytystä hakenutkin.

    Blogisi vain tupsahti kohdalle, ja oli pakko kommentoida. :)
    Hyvää kevättä!

    Kirsi

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Anni Kytömäki: Kultarinta

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti Mutta ehkä muut ihmiset eivät metsässä ole samoja kuin avotaivaan alla. He muuttuvat yhtä aikaa läpinäkyviksi ja salaperäisiksi, tavallisiksi ja oudoiksi, samaksi aineeksi kuin tuuli, linnunlaulu ja neulasten kärjissä tiukkuvat vesihelmet. Metsässä heidän ytimeensä näkee hetkittäin. Tai ei, sen vain aavistaa. Olin lukenut yhden sivun ja yli 600 oli vielä edessä, kun minun piti laskea kirja alas ja hengähtää hetki. Anni Kytömäen kirjoitustyyli on pakahduttavan kaunista, lumoavaa, tarkkaa ja kuvailevaa. Luontosanat kuulostavat eksoottisilta uudissanoilta, mutta samalla ikiaikaisen perinteisiltä. Puhutaan murskasiipi linnusta, vesikivestä , maata suonivista poluista ja äänestä, joka sujuttelee puiden takaa. Sanotaan, että suomen kielessä ja murteissa on satoja eri sanoja pelkästään lumelle, mutta Kytömäen romaani osoittaa, miten runsaasti kielestä löytyy myös muita Suomen luontoon ja metsien kulttuuriperintöön liittyviä sanoja, joita tällainen luonnos

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

Tapio Tamminen: Islamin aseeton soturi: Ghaffar Khan ja talebanien synty

Ghaffar Khanin perustama Khudai Khidmatgar -liike on historiallisesti ilmeisesti ainutlaatuinen sosiaalinen keksintö, sillä missään muualla väkivallaton vastarintaliike ei ole järjestäytynyt kurinalaiseksi aseettomaksi armeijaksi. Eilisessä Hesarissa oli syyskuussa menehtyneen tietokirjailija Tapio Tammisen muistokirjoitus. Tamminen muistetaan ehkä parhaiten Tieto-Finlandian vuonna 2015 voittaneesta Kansankodin pimeämpi puoli -teoksesta (2015), mutta itse olen lukenut vain Tammisen vuonna 2011 ilmestyneen tietokirjan Abdul Ghaffar Khanista . Kirjan lukemisesta on jo aikaa, mutta bloggausta en ole siitä tehnyt, joten päätin nyt kaivella vanhat muistiinpanot esiin.   Islamin aseeton soturi kertoo siis Ghaffar Khanista, joka perusti maailman suurimmaksi rauhanarmeijaksi kutsutun aseettoman liikkeen 1920-luvun lopulla brittiläisen Intian luoteisella raja-alueella, joka on nykyisin osa Pakistania. Tällä vuosituhannella kyseinen alue on tullut tunnetuksi erityisesti Yhdysvaltain pommituksi