Siirry pääsisältöön

Lionel Shriver: Jonnekin pois

Se on jotenkin niin hirveää, kun minulle tolkutetaan, että minulla on maailman mahtavin elämä josta ei voi panna paremmaksi, mutta silti se elämä on täyttä paskaa. Tämän pitäisi olla maailman mahtavin maa, mutta Jackson on oikeassa, tämä on täyttä huijausta. Minulla on varmaan neljäkymmentä eri salasanaa ja tunnuslukua verkkopankkeihin ja puhelimeen ja luottokorttiin ja nettiliittymiin, neljäkymmentä eri tilinumeroa, ja jos ne laskee yhteen niin siinä on meidän koko elämämme.

Keski-ikäinen aviomies ja perheenisä Shep Knacker on raatanut koko ikänsä mielessään vain yksi tavoite: säästämillään rahoilla hän hyppää oravanpyörästä ja lähtee viettämään "helppoa elämää" jollekin paratiisisaarelle tai kehitysmaahan, jossa hän pystyy elämään hulppeasti lopun ikäänsä (tai kuten Shep sanoo, "joissakin maissa voi elää kuukauden sillä rahalla, jolla lännessä saa klemmarirasian"). Shepin unelma murenee, kun vaimo Glynis ilmoittaa, että hän olekaan enää kovin innoissaan "Toisesta elämästä", kuten Shep sitä kutsuu. Sitä paitsi ikääntyvä isä ja hankala sisar vaativat Shepiä kantamaan heistäkin vastuuta. Kaiken kukkuraksi Glynis sairastuu vaikeaan sairauteen, ja Shepin unelma uhkaa karata käsistä.

En ole aiemmin lukenut Lionel Shriverin kirjoja, vaikka Poikani Kevin kiinnostaa. Jonnekin pois päätyi kuitenkin lukupinoon ensimmäiseksi, osittain ihan siitä syystä, että sitä on kehuttu muissa blogeissa ja se tuli myös toiseksi Blogistanian Globalia 2011 -kilpailussa.

Tuntuu, että elämässä on nykyisin paljon vähemmän aikaa lukea, ihan konkreettisesti. Tunnit heräämisen ja nukkumaanmenon välillä hupenevat jonnekin pois, kun työ, lapsi, puoliso ja epämääräiset kiireet ja velvollisuudet vievät oman aikansa. Sen vuoksi olen tainnut viime aikoina karsastaa tiiliskiviä tai "vaikeita" kirjoja; on tehnyt mieli jotain lyhyttä ja kevyttä. Jonnekin pois oli poikkeus. Yli 500-sivuinen kirja on raskas sekä fyysisesti että sisällöllisesti, mutta jotain kirjan hienoudesta kertoo ehkä se, että luin sen ahmimalla melko lyhyessä ajassa. :)

Jonnekin pois on runsas, laaja ja moniulotteinen lukuromaani. Henkilöhahmot muodostuvat yksityiskohtaisesti kuvailtujen ajatusten ja pitkien dialogien kautta eläviksi, todentuntuisiksi ja realistisiksi. Inhimillisiin hahmoihin on helppo samastua. Erityisesti Shep on helppo kuvitella: sympaattinen sekoitus paatoksellista idealismia, pätemisentarvetta, päättäväistä itsekkyyttä, mutta myös syvää velvollisuudentuntoa ja avuliaisuutta.

Romaanissa otetaan suurennuslasin alle mm. Yhdysvaltain sairausvakuutusjärjestelmä, joka näin suomalaisen silmiin vaikuttaa sekä sekavalta että pelottavalta. Käytännössä sairausvakuutus on usein kiinni työnantajasta, jos vakuutusta ei pysty omasta pussistaan hommaamaan (niiden hinta hipoo pilviä). Hyvällä tuurilla työnantaja kattaa kaikki työntekijän ja tämän perheen sairauskulut, mutta kukaan ei käytännössä valvo sitä, millaisen vakuutuksen työnantaja on ottanut ja mitä se kattaa. Pahimmassa tapauksessa vakavasti sairastuva työntekijä tai tämän perheenjäsen joutuu maksamaan kulut omasta pussistaan. Eikä se ole halpaa lystiä.

Muutenkin romaanissa tarkastellaan kriittisen tarkkanäköisesti amerikkalaista/länsimaista kulttuuria ja sen omituisuuksia: Shep ei esimerkiksi ymmärrä "mitä hyötyä on kulttuurista, joka neuvoo lähettämään joulutervehdyksiä tai panemaan haarukan lautasen vasemmalle puolelle mutta jättää ihmisen yksin miettimään, mitä tehdä kun vaimoa viilletään auki."

Mieleen jäi myös se, miten romaanissa kuvataan vakavasti sairaita tai kuolevia ihmisiä. Shriver yrittää selvästi välttää stereotypioita surkeista raukoista tai viimeisistä päivistään kaiken irti ottavista sankareista. Romaanissa sairaus saa ihmiset raivoamaan, turhautumaan, ärsyyntymään ja kiukuttelemaan. Tai sitten tunteiden kirjo hupenee, kunnes jäljelle mielen varastoon jää vain muutama alkukantainen olotila:

Varastossa oli jäljellä vain pahoinvointia, pelkoa ja - juhlahetkien varalle - jokunen laatikko avaamatonta raivoa. Oli vain yksi avaamaton laatikko, jossa ei ollut raivoa vaan itsesyytöksiä, tahkeanmustia itsesyytöksiä, ja ne vuotivat laatikossa olevasta reiästä tasaisesti kuin kuuma, juokseva terva.

Romaanin loppuratkaisu, jota yritän olla spoilaamatta tässä kovin pahasti, on ihmeen tyyni ja suorastaan zeniläinen. Pidin siitä, miten romaanin hektinen tunnelma yhtäkkiä muuttui täysin toisenlaiseksi, kun kaikki lähestyi loppuaan. Romaani pohjimmainen kysymys on kuitenkin se, minkä arvoinen ihmiselämä ja onnellisuus on rahassa ja kuka sen saa päättää. Millainen on hyvä elämä, ja miten on hyvä kuolla?


Luulin muuten kirjailijaa nimen perusteella mieheksi, kunnes näin hänen kuvansa kirjan kansiliepeessä. Wikipediasta löytyi tieto, että Shriver muutti etunimensä Margaretista Lioneliksi, koska hänen mielestään "miehiä kohdellaan paremmin" - mitä se sitten tarkoittaakaan. Aika yllättävä veto kirjailijalta nykypäivänä.

Lionel Shriver: Jonnekin pois. Avain. 2011. 535 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: So Much for That
Suomentaja: Seppo Raudaskoski

Avain: Jonnekin pois
Kiiltomato: Jonnekin pois

Kommentit

  1. Minäkin luulin Shriveriä ensin mieheksi, mutta Poikani Kevinin aikana hänestä kirjoitetut lehtijutut osoittivat toisin. On tosiaan kurjaa, jos ihmisen sukupuoli vaikuttaa edelleen esim. arvostukseen.

    Pidin tästä kirjasta paljon. Loppu on tosiaan aika zeniläinen etenkin, kun kirjaan mahtuu paljon rumaa ja realistista, mutta loppu on kyllä omalla tavallaan hieno.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, vaikka kirjassa tapahtui paljon surullista ja siinä käsiteltiin sairautta ja kuolemaa, niin loppu oli silti jotenkin toiveikas ja jopa onnellinen omalla tavallaan. :)

      Poista
  2. Shriver on hieno kirjailja, ainakin Poikani Kevinin perusteella, joka on toistaiseksi ainokaiseni häneltä. Kinnostus muuhun tuotantoon on kova, mutta välillä tuntuu että maailmassa on liikaa kiinnostavia kirjoja, aina haluaa kokeilla jotain uutta ja uutta... =D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä taas ehkä uskallan nyt helpommin tarttua Poikani Keviniin tämän romaanin jälkeen. Ehkä olen pelännyt, että kirjan aihepiiri on liian raskas, mutta Jonnekin pois osoitti ainakin sen, että Shriver osaa kirjoittaa raskaistakin aiheista sopivan viihdyttävästi.

      Poista
  3. Shriver on yksi lempikirjailijoistani - kaiken suomennetun olen kahminut ja ahminut. Ihana, että pidit!

    Tässä kirjassa on vahvat vastakkainasetelmat ja hieno käänne. Juuri sellainen kirja, joka pitää lukea jossakin vaiheessa uudestaan.

    Minä huomaan, että jos jokin kirjailija puhuttelee, luen usein koko tuotannon. Olen selvästi kirjailijavetoinen lukija siinä mielessä. Varsinkin uutuuskirjat seuraan lempikirjailijoiltani tarkkaan. Tätä kirjaa odotin pitkään ja hartaasti enkä turhaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minullakin on muutama lempikirjailija, jolta olen yrittänyt ahmia koko tuotannon. Tosin joiltakin (esim. Iris Murdochilta) on ilmestynyt niin monta kirjaa, että kaiken lukeminen taitaa olla ikuisuusprojekti. :P

      Shriveria voisin kyllä ehdottomasti lukea lisää tämän perusteella.

      Poista
  4. Poikani Kevin oli se Shriverin huipputeos. Muut ovat olleet vain varjoja, niin tämäkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aion ehdottomasti lukea senkin jossain vaiheessa. Odotukset ovat aika korkealla. :)

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Anni Kytömäki: Kultarinta

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti Mutta ehkä muut ihmiset eivät metsässä ole samoja kuin avotaivaan alla. He muuttuvat yhtä aikaa läpinäkyviksi ja salaperäisiksi, tavallisiksi ja oudoiksi, samaksi aineeksi kuin tuuli, linnunlaulu ja neulasten kärjissä tiukkuvat vesihelmet. Metsässä heidän ytimeensä näkee hetkittäin. Tai ei, sen vain aavistaa. Olin lukenut yhden sivun ja yli 600 oli vielä edessä, kun minun piti laskea kirja alas ja hengähtää hetki. Anni Kytömäen kirjoitustyyli on pakahduttavan kaunista, lumoavaa, tarkkaa ja kuvailevaa. Luontosanat kuulostavat eksoottisilta uudissanoilta, mutta samalla ikiaikaisen perinteisiltä. Puhutaan murskasiipi linnusta, vesikivestä , maata suonivista poluista ja äänestä, joka sujuttelee puiden takaa. Sanotaan, että suomen kielessä ja murteissa on satoja eri sanoja pelkästään lumelle, mutta Kytömäen romaani osoittaa, miten runsaasti kielestä löytyy myös muita Suomen luontoon ja metsien kulttuuriperintöön liittyviä sanoja, joita tällainen luonnos

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

Tapio Tamminen: Islamin aseeton soturi: Ghaffar Khan ja talebanien synty

Ghaffar Khanin perustama Khudai Khidmatgar -liike on historiallisesti ilmeisesti ainutlaatuinen sosiaalinen keksintö, sillä missään muualla väkivallaton vastarintaliike ei ole järjestäytynyt kurinalaiseksi aseettomaksi armeijaksi. Eilisessä Hesarissa oli syyskuussa menehtyneen tietokirjailija Tapio Tammisen muistokirjoitus. Tamminen muistetaan ehkä parhaiten Tieto-Finlandian vuonna 2015 voittaneesta Kansankodin pimeämpi puoli -teoksesta (2015), mutta itse olen lukenut vain Tammisen vuonna 2011 ilmestyneen tietokirjan Abdul Ghaffar Khanista . Kirjan lukemisesta on jo aikaa, mutta bloggausta en ole siitä tehnyt, joten päätin nyt kaivella vanhat muistiinpanot esiin.   Islamin aseeton soturi kertoo siis Ghaffar Khanista, joka perusti maailman suurimmaksi rauhanarmeijaksi kutsutun aseettoman liikkeen 1920-luvun lopulla brittiläisen Intian luoteisella raja-alueella, joka on nykyisin osa Pakistania. Tällä vuosituhannella kyseinen alue on tullut tunnetuksi erityisesti Yhdysvaltain pommituksi