Siirry pääsisältöön

Granta 1: Ruoka

Kuskin humalankukkamaiset kasvot viipyilivät Ding Gou'erin mielessä hetken, mutta alkoivat sitten haaleta ja kutistua sihahdellen, ja vähitellen ne hajosivat kokonaan kuin vaahto oluttuopista. Törkyinen ja töyssyinen tie kiemurteli kuin kuhmurainen, mutkainen suoli. Kuorma-autoja, traktoreita, hevoskärryjä, härkäkärryjä... pitkänä jonona kuin oudon hirviön luikerteleva pyrstö.

Ostin Suomen ensimmäisen Granta-"aikakauskirjan" viime vuoden Helsingin kirjamessuilta ja olen selaillut ja lueskellut sitä sieltä täältä useamman kuukauden ajan, mutta nyt vasta sain luetuksi (yhtä lukuun ottamatta) kokoelman kaikki tekstit läpi.

Kuuluisan ja arvostetun Grantan tuominen Suomeen on päätoimittaja Aleksi Pöyryltä ja muulta toimittajakunnalta varmasti tärkeä kulttuuriteko, mutta, mutta... Ainakaan ensimmäisen Grantan raaka-aineista ei valmistu mitään kovin herkullista tai suussa sulavaa. Ruoka on nimittäin sellainen sekamelska, että en oikein tiedä, mitä siitä pitäisi ajatella. Kirjaan on koottu yhteensä 22 novellia, romaanikatkelmaa tai muuta tekstiä eri kirjoittajilta. Ulkomaisten nobelistien tuotoksia on heitetty kotimaisten kirjailijoiden tekstien lomaan, jolloin jälkimmäiset eivät ainakaan erotu edukseen. Vaikka eihän tämä ole mikään kilpailu...

Toisaalta on hienoa, että Granta pyrkii rikkomaan kirjallisuuden raja-aitoja ja esittelemään kaikenlaisia tekstejä tasavertaisina rinta rinnan; toisaalta taas tekstilajien kirjo tekee kokoelmasta sekavan ja laatu vaihtelee hurjasti. Granta on alaotsikkonsa mukaisesti "uuden kirjallisuuden areena", mutta kuinka "uusia" muka ovat kokoelman alun perin 1980-1990-luvulla ilmestyneet tekstit?

Otin Grantaa lukiessa lyhyitä muistiinpanoja jokaisesta tekstistä ja näin jälkeenpäin luettuna niistä tosiaan huomaa, miten epätasainen tekstikokoelma on (ainakin minun mielestäni):

Antti Tuurin "Leipä" on kuin ruokablogin päivitys aiheesta "Näin leivot leipää juuresta" ja - anteeksi vain - minusta hieman pitkäveteinen.
Kazuo Ishiguron "Herkkusuu" on alun perin ollut TV-elokuvan käsikirjoitus, jota ei minusta kuulu lukea kirjasta vaan käyttää vain TV-elokuvan käsikirjoituksena! Sitä oli niin raskasta ja vaikeaa lukea, että jätin sen kesken.
Riikka Ala-Harjan "Nälkä" on kummallinen, lyhyt tekstinpätkä naisesta, eronneesta isästä ja siansorkista.
Philip Teirin muistelo, "Mansikka 1979", on ensimmäinen teksti, jota oli oikeasti miellyttävää lukea.
Georges Perecin "Suuntaa-antava luettelo nestemäisestä ja kiinteästä ravinnosta, jonka olen niellyt vuoden tuhat yhdeksänsataa seitsemänkymmentäneljä aikana" on kirjaimellisesti sitä, mitä otsikko antaa ymmärtää. Tästä, jos jostain tekstistä Granta 1 voitaisiin muistaa: teksti on hämmentävä kummajainen, joka pakenee sekä tulkinta- että luokitteluyrityksiä, kuten koko Grantakin. Ehkä kokeellinen teksti olisi toiminut paremmin alkukielellä, eräänlaisena proosarunona?
Leena Parkkisen "Turska" jätti mitäänsanomattoman fiiliksen lattean lopun vuoksi.
Roberto Bolañon "Everstin poika" on käytännössä referaatti zombie/splatterleffasta, jota en ikinä viitsisi katsoa (Mutta miksi luin siitä silti referaatin?! Koska se julkaistiin Grantassa! Ja odotin sillä olevan jokin hieno tarkoitus!) :) Tämä teksti tuli uniin asti.
Rosa Liksomin "Isän 50-vuotisjuhlat" kertoo menneistä ajoista, salaperäisestä Tepa-tädistä Ruotsista ja perinneruoan valmistuksesta sukujuhliin. Ei jää mieleen.
Ryszard Kapuscinskin "Jouluaatto Ugandassa" on kaksiosainen, lähes maagisrealistinen novelli valtavasta kalasta (ja siitä, mitä se on syönyt) sekä miehestä ja tämän palvelijasta, josta "ei ole paljon kerrottavaa", mutta josta novelli kuitenkin kertoo.
Juha Itkosen novelli, "Torstai", kertoo Henrikistä ja Hannasta, jotka jakavat yhteisen ahmimishetken nimeltä mainitsemattomassa 'syö niin paljon kuin jaksat' -buffetissa.
Karin Johannissonin "Tapaus Ellen West" on puolestaan kuin tieteellinen artikkeli: pohdiskelua ja analyysia eräästä mielenterveyspotilaasta.
Miki Liukkosen teksti oli yksi suosikeistani. Mies löytää baari-iltana drinkistään aivan erityisen sitruunaviipaleen. Virkistävän pirteästä ja hauskasta tekstistä tuli Murakami mieleen!
Taiye Selasin "Afrikkalaistyttöjen seksielämä" oli myös aivan omaa kastiaan. Jo pelkkä nimi pistää miettimään: se on jotenkin hätkähdyttävä, jopa uhmakas. Sama pätee tarinaan.
Merja Virolaisen runot eivät uppoa minuun lainkaan.
Olga Tokarczukin "Säilykkeitä elämän varalle (mahanpuruiksi)" on kiehtovan kummallinen ja kutkuttavan häiritsevä. Äiti jättää pojalleen perinnöksi sadoittain säilykepurkkeja, joiden sisältö saattaa yllättää. Herää kysymys, mitä äiti on todellisuudessa yrittänyt säilöä...
Meri Kuusiston teksti "Amerikkalainen" oli tutunoloinen, koska luin siitä alkuvuonna useita arvosteluja blogeista ja muista medioista. Idea amerikkalaista jalkapalloa vauvanaan hoivaavasta naisesta jäi mieleen. Pitäisikin lukea koko romaani...
Nicole Kraussin "Kivet ja artisokat" on lyhyt kokoelma pieniä tekstipätkiä, kuin päiväkirjasta otettuja.
Miina Supisen "Luovan myrskyn ruokalista" taas kertoo siitä, mitä minäkertoja (ilmeisesti kirjailija itse) kirjoituspäivinään syö. Tätäkään tekstiä en osaa oikein pitää "kaunokirjallisena". Tulee sellainen kuva, että Grantan toimittajille on muistunut mieleen, että Supinenkin pitää saada mukaan kokoelmaan, jolloin kirjailijalle on soitettu ja käsketty kirjoittaa ruokaan liittyvä teksti. Supinen ei ole viitsinyt lähteä merta edemmäs kalaan, vaan on yksinkertaisesti kirjoittanut omista syömisistään. Teksti ei tee Supisen kirjoitustaidoille oikeutta.
Nobelisti Doris Lessingin "Kanat ja kananmunat" on ihana kertomus pienen tytön suuresta vastuusta, kun hänen pitää valvoa hautomossa olevia munia.
Anu Silfverbergin "Ylimääräiset kilot" lähtee liikkeelle surullisenkuuluisasta lento-onnettomuudesta Andeilla vuonna 1972, kun eloonjääneet matkustajat turvautuivat kannibalismiin selviytyäkseen vuoristossa hengissä ennen pelastumistaan. Aiheesta olisi varmasti saanut enemmänkin irti; kahden taiteilijan tarina ei oikein iske.
Ote nobelisti Mo Yanin romaanista Viinamaa oli kiehtovan erilainen nimenomaan kirjoitustyylin takia. Kirjailija taitaa pitää metaforien ja vertauksien käytöstä, kuten yllä oleva lainaus osoittaa. Tämä kannibalismiin ja jopa pedofiliaan viittaava pätkä oli häiritsevä, mutta samalla taidokkaasti kirjoitettu.
Kokoelman viimeisenä oleva Pirjo Hassisen "Äyriäisbuffet" kärsii hieman siitä, että moni lukija (myös minä) lukee sen heti Mo Yanin taitavan tekstin jälkeen. Hassisen teksti on viihteellisempi ja tragikoomisempi; ehkä hieman melodramaattinenkin.

Nyt keväällä ilmestynyt Granta 2: Outo odottaa tuossa hyllyssä lukemistaan. Siinäkin näyttäisi olevan melkoisen sekalainen sakki kirjoittajia Haruki Murakamista ja Zadie Smithistä Sofi Oksaseen ja Juhani Karilaan. Onneksi toisessa Grantassa on hieman paranneltu lopussa olevia kirjoittajien esittelyjä: ensimmäisessä jäin usein kaipaamaan tietoa siitä, oliko kokoelmassa julkaistu teksti itsenäinen novelli vai kenties ote jostain romaanista (ja miltä vuodelta). Oudossa tämä on kerrottu ainakin osasta tekstejä (ei tosin kaikista).

Granta 1: Ruoka on luettu ainakin kirsimaaritin, Marian, Katjan, nooran, Jennin ja essielinan blogeissa. Perusteellinen arvio löytyy myös Maaria Pääjärven Luutii-blogista. Moni on kehunut Grantan moniäänisyyttä; minä puolestani toivoisin enemmän panostusta laatuun, en pelkästään tekstien monipuolisuuteen.

Otava: Granta 1: Ruoka

Kommentit

  1. Aika samanlaisissa tunnelmissa luin itsekin tätä. Kokoelma on epämääräisen sekava ja varsinkin kotimaiset novellit tuntuivat hieman väkisin kirjoitetuilta. Tämä tuntui sopivan paremmin satunnaiseen selailuun kuin että lukisi kaikki novellit peräkkäin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nimenomaan. Mietin, millä perusteella kotimaiset novellit on valittu mukaan kokoelmaan. Osa niistä tuntui niin viimeistelemättömiltä ja mitäänsanomattomilta. Luulisi, että Suomesta löytyisi parempaakin...

      Poista
  2. Minäkään en välittänyt tästä erityisemmin, parhaiten mieleen on jäänyt Everstin poika, mikä oli kerta kaikkiaan älytön. Vähän aikaa sitten luin kuitenkin Grantan toisen numeron, ja se oli selkeästi ehjempi kokonaisuus. Suosittelen vielä tarttumaan siihen :)

    http://kirja-kirppu.blogspot.fi/2014/03/granta-2-outo.html

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pitää kyllä ehdottomasti lukea tuo toinen numero jossain vaiheessa. Siinäkin on mukana useita kirjailijoita, jotka kyllä kiinnostavat.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Anni Kytömäki: Kultarinta

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti Mutta ehkä muut ihmiset eivät metsässä ole samoja kuin avotaivaan alla. He muuttuvat yhtä aikaa läpinäkyviksi ja salaperäisiksi, tavallisiksi ja oudoiksi, samaksi aineeksi kuin tuuli, linnunlaulu ja neulasten kärjissä tiukkuvat vesihelmet. Metsässä heidän ytimeensä näkee hetkittäin. Tai ei, sen vain aavistaa. Olin lukenut yhden sivun ja yli 600 oli vielä edessä, kun minun piti laskea kirja alas ja hengähtää hetki. Anni Kytömäen kirjoitustyyli on pakahduttavan kaunista, lumoavaa, tarkkaa ja kuvailevaa. Luontosanat kuulostavat eksoottisilta uudissanoilta, mutta samalla ikiaikaisen perinteisiltä. Puhutaan murskasiipi linnusta, vesikivestä , maata suonivista poluista ja äänestä, joka sujuttelee puiden takaa. Sanotaan, että suomen kielessä ja murteissa on satoja eri sanoja pelkästään lumelle, mutta Kytömäen romaani osoittaa, miten runsaasti kielestä löytyy myös muita Suomen luontoon ja metsien kulttuuriperintöön liittyviä sanoja, joita tällainen luonnos

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

Tapio Tamminen: Islamin aseeton soturi: Ghaffar Khan ja talebanien synty

Ghaffar Khanin perustama Khudai Khidmatgar -liike on historiallisesti ilmeisesti ainutlaatuinen sosiaalinen keksintö, sillä missään muualla väkivallaton vastarintaliike ei ole järjestäytynyt kurinalaiseksi aseettomaksi armeijaksi. Eilisessä Hesarissa oli syyskuussa menehtyneen tietokirjailija Tapio Tammisen muistokirjoitus. Tamminen muistetaan ehkä parhaiten Tieto-Finlandian vuonna 2015 voittaneesta Kansankodin pimeämpi puoli -teoksesta (2015), mutta itse olen lukenut vain Tammisen vuonna 2011 ilmestyneen tietokirjan Abdul Ghaffar Khanista . Kirjan lukemisesta on jo aikaa, mutta bloggausta en ole siitä tehnyt, joten päätin nyt kaivella vanhat muistiinpanot esiin.   Islamin aseeton soturi kertoo siis Ghaffar Khanista, joka perusti maailman suurimmaksi rauhanarmeijaksi kutsutun aseettoman liikkeen 1920-luvun lopulla brittiläisen Intian luoteisella raja-alueella, joka on nykyisin osa Pakistania. Tällä vuosituhannella kyseinen alue on tullut tunnetuksi erityisesti Yhdysvaltain pommituksi