Blogihiljaisuus on pakko rikkoa jollain. Arvostelupinossa odottaa sellaisia Suuria Uutuuksia kuin Kytömäen Kultarinta, Statovcin Kissani Jugoslavia ja Mazzarellan Sielun pimeä puoli, joista kaikista riittäisi sanottavaa, kun vain saisi ne sanat kirjoitettua...
Ensin kuitenkin jotain aivan muuta, nimittäin Piin elämä -menestyskirjan kirjoittajan uusin romaani, Beatrice ja Vergilius. Yann Martelia ei voi kovin tuotteliaaksi kirjailijaksi kehua: alkukielellä vuonna 2010 ilmestynyt teos on kirjailijan ensimmäinen romaani Piin elämän (2001) jälkeen!
Beatrice ja Vergilius on haastava kirjallinen kummajainen. Allegorinen romaani koostuu useasta kerronnan tasosta, eräänlaisesta monikerroksisesta verkosta, jonka keskiössä tai taustalla on holokausti.
Metafiktiivisiä viittauksia kirjailijan omaan elämään ei ole vaikea löytää. Päähenkilö, Henry, on menestysromaanin julkaissut kirjailija. Kun hänen uusi romaani-ideansa ei saa vastakaikua kustantamoilta, Henryn kirjoitusinto katoaa. Hän saa kuitenkin lukijaltaan kirjeen, jossa on Gustave Flaubert'n novelli eläimiä tappavasta miehestä. Henry on lukijan tavoin lievästi sanottuna hämmentynyt siitä, mihin kertomus oikein liittyy tai mitä siitä pitäisi ajatella.
Novellin lähettäjäksi paljastuu omalaatuinen, synkkäilmeinen eläintentäyttäjä, myös nimeltään Henry, joka haluaisi kirjailija-Henryn lukevan hänen näytelmänsä mölyapinasta ja aasista.
Odotin kauan, milloin romaani varsinaisesti alkaisi. Kehyskertomuksen ympärille verkostoitui yhä lisää tarinoita, pitkiä sitaatteja ja näytelmän pätkiä tarinan sisällä. Välillä henkilöt pohtivat pitkään ja hartaasti sitä, miltä mölyapinan ääntely kuulosti, välillä taas sivukaupalla (!) päärynän ulkomuotoa. Sivulla 144, eli yli puolessavälissä kirjaa, huomasin hämmästyksekseni, että päässäni pyörivät ajatukset oli puettu kirjassa sanoiksi: "Näytelmässä ei näyttänyt olevan mitään olennaista toimintaa eikä juonta. Vain kaksi henkilöä puhumassa...". Samaa voisi sanoa myös Martelin teoksesta eikä vain näytelmästä sen sisällä.
Sisäkkäiset tarinat rinnastuvat toisiinsa. Monistetut Henryt ja heidän elämänsä lomittuvat erikoisella tavalla. Holokausti rinnastetaan hieman yllättäen eläinten sukupuuttoon kuolemiseen.
Kaiken ytimessä on kysymys, joka romaanissa esitetään toistuvasti: "Miten me kerromme, mitä meille tapahtui, sitten kun tämä on joskus ohitse?" Sekä eläintentäyttäjä-Henryn että kirjailija-Henryn (ja kenties myös Martelin) teokset ovat yrityksiä vastata tähän kysymykseen. Tulokset ovat niin riisuttuja ja onttoja, että on selvää, ettei "sitä, mitä tapahtui" ehkä edes voi kertoa, ei ainakaan perinteisin tarinankerronnan muodoin ja sanoin.
Juuri kun luulee, että tässä on koko romaani kaikessa mitäänsanomattomassa latteudessaan, Martel vetää maton tyytymättömään horrokseen vaipuneen lukijan jalkojen alta. En halua spoilata mitään, mutta toivon, että muutkin jaksaisivat lukea sekavan alun jälkeen romaanin loppuun asti. Siellä kirjan lukeminen onkin yhtäkkiä kuin onnettomuuspaikkaa katselisi: et haluaisi nähdä, mutta et pysty kääntämään katsettasi poiskaan. Draaman puute vaihtuu salamannopeasti synkkiin tapahtumiin, jotka asettavat romaanin alkupuolen tyhjänpäiväisyydet kammottavaan valoon. Loppu sai ainakin minut ymmärtämään kirjan tyyliä ja rakennetta paremmin, mutten silti voi väittää, että pidin kirjasta.
Bloggareista myös Mari A., MarikaOksa, Anni ja Takkutukka ovat lukeneet kirjan.
Yann Martel: Beatrice ja Vergilius. Minerva Kustannus. 2014. 212 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: Beatrice and Vergilius
Suomentaja: Torsti Lehtinen
Minerva Kustannus: Beatrice ja Vergilius
Kiiltomato: "Kerronnan ja yllätysten verkko"
HS: "Eläimet puhkeavat puhumaan"
Kommentit
Lähetä kommentti