Siirry pääsisältöön

Helmikuun luetut


Helmikuu hujahti ohi hetkessä ja sain tammikuun tavoin luettua vain kolme kirjaa. Bloggaaminenkin on jäänyt työkiireinen myötä taas vaihteeksi vähemmälle, kun kahdeksan tunnin tietokoneen ruudun tuijottamisen jälkeen ei aina jaksaisi tuijottaa samaa ruutua vapaa-ajallakin...

Helmikuun luetut:
Johann Wolfgang von Goethe: Nuoren Wertherin kärsimykset
Daniela Krien: Vielä joskus kerromme kaiken
Eimear McBride: A Girl is a Half-formed Thing

Helmikuun kirjoista Goethen romaanin luin klassikkohaastetta varten. Ei nyt mikään maailmoja mullistava ja sydämiä murskaava teos, mutta paikkasin ainakin yhden klassikon kokoisen aukon sivistyksessäni. :) Sain myös hyvän syyn kaupitella puolisolleni Mary Shelleyn Frankensteinia - päätimme nimittäin suositella toisillemme "kirjaa, joka pitäisi ehdottomasti lukea". Minä sain Goethen, hän Shelleyn.

Krienin romaani on roikkunut lukulistallani melkein vuoden, siis ilmestymisestään asti. Se olikin lopulta erittäin nopealukuinen.

Eimear McBriden teoksesta saan myös syyttää puolisoani. Hän ei yleensä uskalla ostaa minulle kirjoja, koska ei kuulemma tiedä, mistä pidän tai minkä olen jo lukenut (vääryyttä! minulle saa aina ostaa kirjoja!). McBriden romaanin hän toi sitten yllättäen Helsingin tuliaisina, koska kirja vaikutti kuulemma niin oudolle, että sitä täytyisi kokeilla. Aluksi olin skeptinen. Kun romaani alkaa näin: For you. You'll soon. You'll give her name. In the stitches of her skin she'll wear your say. Mammy me? Yes you. Bounce the bed, I'd say. - ja sama tyyli jatkuu yli 200 sivua, niin liikutaan todellakin oudon ja kokeellisen äärellä. Alun ihmetyksen jälkeen olin aivan myyty. Välillä en ymmärtänyt mitään; välillä koin yllättäen oppineeni aivan uuden kielen. Mutta ei siitä nyt sen enempää - haluan ehdottomasti kirjoittaa tästä kirjasta pidemmän arvion myöhemmin.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Anni Kytömäki: Kultarinta

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti Mutta ehkä muut ihmiset eivät metsässä ole samoja kuin avotaivaan alla. He muuttuvat yhtä aikaa läpinäkyviksi ja salaperäisiksi, tavallisiksi ja oudoiksi, samaksi aineeksi kuin tuuli, linnunlaulu ja neulasten kärjissä tiukkuvat vesihelmet. Metsässä heidän ytimeensä näkee hetkittäin. Tai ei, sen vain aavistaa. Olin lukenut yhden sivun ja yli 600 oli vielä edessä, kun minun piti laskea kirja alas ja hengähtää hetki. Anni Kytömäen kirjoitustyyli on pakahduttavan kaunista, lumoavaa, tarkkaa ja kuvailevaa. Luontosanat kuulostavat eksoottisilta uudissanoilta, mutta samalla ikiaikaisen perinteisiltä. Puhutaan murskasiipi linnusta, vesikivestä , maata suonivista poluista ja äänestä, joka sujuttelee puiden takaa. Sanotaan, että suomen kielessä ja murteissa on satoja eri sanoja pelkästään lumelle, mutta Kytömäen romaani osoittaa, miten runsaasti kielestä löytyy myös muita Suomen luontoon ja metsien kulttuuriperintöön liittyviä sanoja, joita tällainen luonnos

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

Tapio Tamminen: Islamin aseeton soturi: Ghaffar Khan ja talebanien synty

Ghaffar Khanin perustama Khudai Khidmatgar -liike on historiallisesti ilmeisesti ainutlaatuinen sosiaalinen keksintö, sillä missään muualla väkivallaton vastarintaliike ei ole järjestäytynyt kurinalaiseksi aseettomaksi armeijaksi. Eilisessä Hesarissa oli syyskuussa menehtyneen tietokirjailija Tapio Tammisen muistokirjoitus. Tamminen muistetaan ehkä parhaiten Tieto-Finlandian vuonna 2015 voittaneesta Kansankodin pimeämpi puoli -teoksesta (2015), mutta itse olen lukenut vain Tammisen vuonna 2011 ilmestyneen tietokirjan Abdul Ghaffar Khanista . Kirjan lukemisesta on jo aikaa, mutta bloggausta en ole siitä tehnyt, joten päätin nyt kaivella vanhat muistiinpanot esiin.   Islamin aseeton soturi kertoo siis Ghaffar Khanista, joka perusti maailman suurimmaksi rauhanarmeijaksi kutsutun aseettoman liikkeen 1920-luvun lopulla brittiläisen Intian luoteisella raja-alueella, joka on nykyisin osa Pakistania. Tällä vuosituhannella kyseinen alue on tullut tunnetuksi erityisesti Yhdysvaltain pommituksi