Siirry pääsisältöön

Antti Heikkinen: Risainen elämä. Juice Leskinen 1950-2006

Kun elämä laitetaan risaiseksi, se muuttuu keskivertoa mukavammaksi. Mutta kun elämä on risainen, on se loppujen lopuksi kaukana ehjästä ja mukavasta. Eli ensin on helvetin hauskaa, sitten alkaa vähän kerrassaan rasittaa.

Tunnustan: en ollut aluksi lainkaan kiinnostunut  Juice-elämäkerrasta, joka ilmestyi viime syksynä, sai paljon kehuja ja on siitä lähtien pojottanut myyntitilastojen ja kirjaston varatuimpien kirjojen kärjessä. Kirjabloggaajatkin valitsivat sen toiseksi parhaaksi viime vuonna julkaistuksi tietokirjaksi.

En ole mikään Juice-fani ja tunnen miehen tuotantoa hävettävän huonosti (En edes tiennyt, että "Rakkauden haudalla" -biisi on alun perin Juicen käsialaa!). Luulisi, että syntyperä velvoittaisi tutustumaan mieheen: isäni on myös kotoisin Juankoskelta ja oli Juicen koulukavereita. Mutta ei... Se, että lopulta luin elämäkerran, on täysin Antti Heikkisen ansiota.

Selailin opusta vanhempieni luona kahvipöydässä ja jäin siihen niin totaalisesti koukkuun, että kiikutin sen kotiin ja tahkosin sen vähitellen loppuun asti. Heikkisen kyky kuljettaa tarinaa eteenpäin ja höystää sitä hauskoilla yksityiskohdilla ja savon murteella tekee kirjasta todella viihdyttävää luettavaa. Kirjailijan innostus Juicen elämän pienimpiäkin yksityiskohtia kohtaan on tarttuvaa, ja Juice ja suomirockin historia alkaa pakostakin kiehtoa, vaikka genre ei muuten minuun uppoakaan.

Tytär Juicen patsaalla Juankosken torilla. Heikkisen kirjan mukaan Leskinen itse kaipasi pronssipatsaalle kultaista korvarengasta.
Heikkinen on tehnyt valtavan, aivan uskomattoman määrän taustatyötä kirjaa varten: haastatteluja, analyysiä, tutkimusta... Tuntuu, että mitään ei ole karsittu pois - toisaalta, miksi olisikaan? Kansien väliin, vajaaseen 500 sivuun mahtuu huikea määrä nippelitietoa Juicen elämän varrelta, otteita sadoista haastatteluista, valokuvia, laulunsanoja ja jopa tupakannatsoja!

Senkin opin, että lempinimi "Juice" liittyy itse asiassa erääseen käsivoiteeseen. Nimi keksittiin ilmeisesti hetken mielikohteesta jalkapallopelin tiimellyksessä, kun eräs Juicen kavereista muisti lehtimainoksen, jossa oli Lemon Juice & Glycerine -rasvaa.

Mielenkiintoista oli myös se, että Juice muutti nuorena Juankoskelta Tampereelle opiskelemaan käännösalaa. Hänestä piti tulla englannin ja saksan kääntäjä, mutta jälkimmäinen kieli tuotti nuorelle miehelle niin paljon harmia, että valmistuminen jäi ja kääntäjän ura vaihtui muusikon uraksi. Ties minkälaisen kielenkäyttövirtuoosin käännöskirjallisuuden ala Juicessa menetti, mutta musiikkipiirit saivat kyllä sitäkin paremman biisintekijän. Ja ovathan monet Juicen laulunsanoista käännöksiä englanninkielisistä kappaleista.

Heikkinen kertoo esipuheessaan pyrkineensä lähestymään Juicea ennen kaikkea fanin ja tavallisen ihmisen näkökulmasta, ei niinkään tietokirjailijana. Vaikka tuloksena onkin perusteellinen, faktapainotteinen ja kronologisesti etenevä (siinä mielessä hyvin perinteinen) tietokirja, niin rivien välistä huokuu myös lämpöä ja ymmärrystä Juicea kohtaan sekä henkilökohtaisia tulkintoja ja mielipiteitä. Heikkinen ei pelkää kommentoida tapahtumia omista näkökulmistaan, esittää arvailuja siitä, miten Juice asiat koki, ja täyttää tarinaan jääviä aukkoja. Subjektiivinen ote tekee kirjasta persoonallisen ja helposti lähestyttävän.

Antti Heikkinen: Risainen elämä. Juice Leskinen 1950-2006. Siltala. 2014. 478 sivua.

Siltala: Risainen elämä
HS: "Juice Leskinen oli aikuinen vain lauluissaan"
SS: "Heikkinen vaalii perinteistä nero-myyttiä"

Kommentit

  1. Kuulostaa että Juicekin olisi tyytyväinen elämäkertaansa. Minulla oli 70-luvun lopussa Juice-vaihe joka meni sitten ohi. Tapanani on aina soittaa niin puhki joku etten sitten enää kestä ollenkaan.. Myrkytyksen oireet muistan hyvin. Kuule istuta vielä se omenapuu vaikka tuli jo tukkaasi nuolee...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voin hyvin kuvitella, että Juicekin olisi pitänyt Antti Heikkisen suorasukaisesta tyylistä. :)

      Poista
  2. Tämä on käsittämättömän hyvä elämäkerta. Heikkisen ote on tosiaan tarttuva ja vaikka voisi luulla kirjan tyydyttävän Juice-tietotarpeen, niin minulle kävi päin vastoin. Leskinen alkoi kiehtoa huomattavasti enemmän ja olenkin lueskellut hänen kirjojaan ja kuunnellut musiikkiaan säännöllisesti tämän Heikkisen kirjan lukemisen jälkeen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täytyy tunnustaa, että minunkin piti etsiä Youtubesta kirjassa mainittuja kappaleita ja kuunnella niitä lukiessani. :)

      Poista
  3. Risainen elämä oli vallan mainio lukukokemus vaikka myös surullista luettavaa. Melkoinen sanataituri tuo Heikkinenkin on.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, Juice oli myös traaginen hahmo. Jalustalle nostettu ja osittain itsekin sinne noussut, mutta lopulta hyvin yksinäinen. Viimeisien vuosien kuvaus oli surullista luettavaa.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Anni Kytömäki: Kultarinta

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti Mutta ehkä muut ihmiset eivät metsässä ole samoja kuin avotaivaan alla. He muuttuvat yhtä aikaa läpinäkyviksi ja salaperäisiksi, tavallisiksi ja oudoiksi, samaksi aineeksi kuin tuuli, linnunlaulu ja neulasten kärjissä tiukkuvat vesihelmet. Metsässä heidän ytimeensä näkee hetkittäin. Tai ei, sen vain aavistaa. Olin lukenut yhden sivun ja yli 600 oli vielä edessä, kun minun piti laskea kirja alas ja hengähtää hetki. Anni Kytömäen kirjoitustyyli on pakahduttavan kaunista, lumoavaa, tarkkaa ja kuvailevaa. Luontosanat kuulostavat eksoottisilta uudissanoilta, mutta samalla ikiaikaisen perinteisiltä. Puhutaan murskasiipi linnusta, vesikivestä , maata suonivista poluista ja äänestä, joka sujuttelee puiden takaa. Sanotaan, että suomen kielessä ja murteissa on satoja eri sanoja pelkästään lumelle, mutta Kytömäen romaani osoittaa, miten runsaasti kielestä löytyy myös muita Suomen luontoon ja metsien kulttuuriperintöön liittyviä sanoja, joita tällainen luonnos

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

Tapio Tamminen: Islamin aseeton soturi: Ghaffar Khan ja talebanien synty

Ghaffar Khanin perustama Khudai Khidmatgar -liike on historiallisesti ilmeisesti ainutlaatuinen sosiaalinen keksintö, sillä missään muualla väkivallaton vastarintaliike ei ole järjestäytynyt kurinalaiseksi aseettomaksi armeijaksi. Eilisessä Hesarissa oli syyskuussa menehtyneen tietokirjailija Tapio Tammisen muistokirjoitus. Tamminen muistetaan ehkä parhaiten Tieto-Finlandian vuonna 2015 voittaneesta Kansankodin pimeämpi puoli -teoksesta (2015), mutta itse olen lukenut vain Tammisen vuonna 2011 ilmestyneen tietokirjan Abdul Ghaffar Khanista . Kirjan lukemisesta on jo aikaa, mutta bloggausta en ole siitä tehnyt, joten päätin nyt kaivella vanhat muistiinpanot esiin.   Islamin aseeton soturi kertoo siis Ghaffar Khanista, joka perusti maailman suurimmaksi rauhanarmeijaksi kutsutun aseettoman liikkeen 1920-luvun lopulla brittiläisen Intian luoteisella raja-alueella, joka on nykyisin osa Pakistania. Tällä vuosituhannella kyseinen alue on tullut tunnetuksi erityisesti Yhdysvaltain pommituksi