Siirry pääsisältöön

Daniela Krien: Vielä joskus kerromme kaiken

Kansi: Eevaliina Rusanen

Kysyn Henneriltä, mitä hän tekisi, jos joku paljastaa meidät. Hän sanoo, että silloin minun pitäisi tulla hänen luokseen kokonaan. Ja jatkaa, että ennemmin tai myöhemmin minun pitää joka tapauksessa tehdä päätökseni, viimeistään sitten kun täytän kahdeksantoista. Olen nyt ihan viininhuuruissa ja lumoudun hänen sanoistaan, jotka vakuuttavat minulle yhä uudelleen: sinä olet se jonka minä haluan, sinä, eikä kukaan muu.

Vielä joskus kerromme kaiken -romaanin päähenkilö on kirjan alussa vasta 16-vuotias Maria, joka elelee varsin huoletonta teinitytön elämää valokuvaamisesta innostuneen poikaystävänsä kanssa DDR:ssä. On vuosi 1990, Berliinin muuri on murtunut edellisenä vuonna ja Saksan jälleenyhdistyminen lähestyy. Itäsaksalaisella maatilalla vuosi voisi yhtä hyvin olla vaikka 1950. Lehmät on lypsettävä ja tilan työt hoidettava entiseen tapaan, vaikka ympärillä oleva maa muuttaa hiljalleen muotoaan.

Maria ei ole kiinnostunut poliittisista mullistuksista vaan ennemminkin 40-vuotiaasta, erakoituneesta naapurin isännästä, Henneristä, jonka kanssa hän aloittaa salasuhteen. Epäsovinnaisessa, kiihkeässä suhteessa on kaikuja toisaalta Vladimir Nabokovin Lolitasta, toisaalta myös D. H. Lawrencen Lady Chatterleyn rakastajan riistanvartijan ja yläluokkaisen naisen suhteesta. Jokin alkukantainen tarve tuntuu ajavan Marian ja Hennerin yhteen. Vaikka ikäero tekee heistä epätodennäköisen, jopa rikollisen, parin, heitä yhdistää myös rakkaus kirjallisuuteen, itsenäisyyden kaipuu ja elämän tarkoituksen etsiminen:

Mieleeni hiipii hienoinen raskasmielisyys, kun kesä kääntyy syksyn puolelle ja syntymäpäiväni on ovella. Tunne siitä, että minulla on maailmassa jotakin merkitystä, on tähän saakka kasvanut vuosi vuodelta. Mutta nyt, kun täytän seitsemäntoista ja maailmasta on tullut niin kovin avara, oma merkitykseni tuntuu taas vähenevän.

Saksan yhdistyessä ympärillä myös Henner ja Maria "yhdistyvät", aluksi arastellen ja sitten yhä kasvavan intohimon ja riippuvuuden vallassa. Rinnastin lukiessani Hennerin ja Marian suhteen Saksan jälleenyhdistymiseen, vaikka romaanin loppuratkaisu ei oikein istunut tähän allegoriaan...

Kiinnostavinta kirjassa olivat sen uskottavat kuvaukset siitä, mitä Saksan yhdistyminen merkitsi tavallisille ihmisille. Länsisaksalaiset sukulaiset saapuivat itään kauhistelemaan "maalaisjunttien" takaperoista elämää. Itäsaksalaiset taas suhtautuivat varovaisen innostuneesti lännen uusiin innovaatioihin ja mahdollisuuksiin. Vierailut muurin toiselle puolelle olivat jännittäviä seikkailuja.

Vielä joskus kerromme kaiken oli yllättävän mukaansatempaava teos, ja Ilona Nykyrin sujuvaa suomennosta oli helppo lukea. Välillä juoni uhkasi lipsahtaa epäuskottavan, romanttisen viihteen puolelle. Romaanin kannesta on muistaakseni ollut blogeissa keskustelua puolesta ja vastaan jo aiemmin. Itse kuulun niihin, joiden mielestä se ei oikein sovi romaanin tunnelmaan.

Moni bloggaaja on lukenut kirjan, mm. Elina, Hanna, Salla ja Erja.

Daniela Krien: Vielä joskus kerromme kaiken. Gummerus. 2014. 200 sivua.
Saksankielinen alkuteos: Irgendwann werden wir uns alles erzählen
Suomentaja: Ilona Nykyri 

Gummerus: Vielä joskus kerromme kaiken
Kirjavinkit: Vielä joskus kerromme kaiken

Katso myös nämä:

Kommentit

  1. Tästä jäi varsin mukavat muistot, vaikka mikään järisyttävä kokemus tämä ei ollutkaan. Minullekin kiinnostavinta oli kirjan historiallinen puoli, eli itäsaksalaisten sopeutuminen Saksan yhdistymiseen.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Anni Kytömäki: Kultarinta

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti Mutta ehkä muut ihmiset eivät metsässä ole samoja kuin avotaivaan alla. He muuttuvat yhtä aikaa läpinäkyviksi ja salaperäisiksi, tavallisiksi ja oudoiksi, samaksi aineeksi kuin tuuli, linnunlaulu ja neulasten kärjissä tiukkuvat vesihelmet. Metsässä heidän ytimeensä näkee hetkittäin. Tai ei, sen vain aavistaa. Olin lukenut yhden sivun ja yli 600 oli vielä edessä, kun minun piti laskea kirja alas ja hengähtää hetki. Anni Kytömäen kirjoitustyyli on pakahduttavan kaunista, lumoavaa, tarkkaa ja kuvailevaa. Luontosanat kuulostavat eksoottisilta uudissanoilta, mutta samalla ikiaikaisen perinteisiltä. Puhutaan murskasiipi linnusta, vesikivestä , maata suonivista poluista ja äänestä, joka sujuttelee puiden takaa. Sanotaan, että suomen kielessä ja murteissa on satoja eri sanoja pelkästään lumelle, mutta Kytömäen romaani osoittaa, miten runsaasti kielestä löytyy myös muita Suomen luontoon ja metsien kulttuuriperintöön liittyviä sanoja, joita tällainen luonnos

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

Tapio Tamminen: Islamin aseeton soturi: Ghaffar Khan ja talebanien synty

Ghaffar Khanin perustama Khudai Khidmatgar -liike on historiallisesti ilmeisesti ainutlaatuinen sosiaalinen keksintö, sillä missään muualla väkivallaton vastarintaliike ei ole järjestäytynyt kurinalaiseksi aseettomaksi armeijaksi. Eilisessä Hesarissa oli syyskuussa menehtyneen tietokirjailija Tapio Tammisen muistokirjoitus. Tamminen muistetaan ehkä parhaiten Tieto-Finlandian vuonna 2015 voittaneesta Kansankodin pimeämpi puoli -teoksesta (2015), mutta itse olen lukenut vain Tammisen vuonna 2011 ilmestyneen tietokirjan Abdul Ghaffar Khanista . Kirjan lukemisesta on jo aikaa, mutta bloggausta en ole siitä tehnyt, joten päätin nyt kaivella vanhat muistiinpanot esiin.   Islamin aseeton soturi kertoo siis Ghaffar Khanista, joka perusti maailman suurimmaksi rauhanarmeijaksi kutsutun aseettoman liikkeen 1920-luvun lopulla brittiläisen Intian luoteisella raja-alueella, joka on nykyisin osa Pakistania. Tällä vuosituhannella kyseinen alue on tullut tunnetuksi erityisesti Yhdysvaltain pommituksi