tiistai 21. huhtikuuta 2015

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu

Kansi: Ville Tietäväinen
Kaikissa kaupungeissa, onnettomien ja onnellisten, yksinäisten ja ystävien ympäröimien ihmisten joukossa on yksi, joka on juuri nyt täydellisen yksin, ja silti yhteydessä muihin. On tummiin pukeutuneita miehiä ja naisia, kauniita ja rumia, suosittuja ja yksinäisiä, koulusta pois potkittuja ja luokan parhaita oppilaita, kaikki nuoria ja niin vihaisia, että se hämärtää kaiken muun.

Elina Hirvosen romaani kuuluu niihin tämän kevään uutuuksiin, joita odotin eniten. Luin Hirvosen edelliset kaksi romaania, Että hän muistaisi saman ja Kauimpana kuolemasta vuonna 2010. Molemmat tekivät vaikutuksen ja jäivät mieleen.

Romaanin tapahtumat sijoittuvat lähitulevaisuuteen, Helsinkiin ja Somaliaan. Keskiössä on näennäisen tavallinen suomalainen perhe, mutta kyseiseen perheeseen pätee ehdottomasti se, että jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan.

Perheenäiti Laura Anttila on ilmastoasiantuntija ja luennoitsija yliopistossa. Isä Eerik on arkkitehti, joka kunnostaa ihmisten turmelemaa ympäristöä ja elvyttää luontoa. Tytär Aava on töissä lääkärinä Somaliassa. Myös perheen poika, Aslak, haluaisi omalla tavallaan olla pelastamassa luontoa ja ihmiskuntaa tuholta, mutta menee ideologiassaan äärimmäisyyksiin. Aava ja Aslak yrittävät erinäisistä syistä ottaa etäisyyttä vanhempiinsa. Lauran rakkaus aikuisiin lapsiinsa ja huoli heistä pakottaa hänet pitämään heihin yhteyttä, mutta toisaalta hän yrittää antaa heille tilaa elää omaa elämäänsä.

Hirvonen kirjoittaa ihmeen selkeästi ja ytimekkäästi vaikeista ja monimutkaisista asioista. Jotkut asiat on sanottu niin pelkistetyn kauniisti ja osuvasti, että lukiessa on pakko vain pysähtyä ihmettelemään sitä mielikuvaa, jonka Hirvonen onnistuu luomaan.

Eniten minua kosketti vanhemmuuden kuvaus. Voin ymmärtää sen huolensekaisen pelon, suojelunhalun ja musertavan rakkauden yhdistelmän, jota omaa lastaan kohtaan tuntee. Välillä kirjassa oli kohtia, joihin en olisi halunnut samastua, koska ne olivat melkein liikaa. Voin kuvitella (mutta en halua) sen tunteen, kun näkee oman lapsensa jäävän yksin koulun pihalla tai kun tietää, että häntä kiusataan. Voin myös kuvitella (mutta en taaskaan halua) sen tunteen, kun näkee oman aikuisen lapsensa olevan eksyksissä ja voivan huonosti. Sen pohjattoman avuttomuuden tunteen, kun ei ole minkäänlaisia keinoja auttaa rakastamaansa ihmistä.

Perhe rakentuu yhteisille muistoille: onnellisille, surullisille, kammottaville, riipaiseville ja unohtumattomille muistoille. Aslakin ja Aavan lapsuusmuistoihin palataan yhä uudelleen. Aslakin ja Aavan turvalliseen majaan sängynpeiton alle. Lapsenselkään sormella piirrettyihin kuvioihin. Vaaleanpunaisiin keijunsiipiin. Näitä hauraita hetkiä Hirvonen kuvaa hellästi ja pakahduttavan realistisesti.

Hirvosen romaani on kaunis ja herkkä, muttei yritä kikkailla kielellä eikä sorru kliseisiin tai imelyyteen. Se on itsevarmasti ja taidokkaasti kirjoitettu, hämmästyttävän ehjä ja tunteisiin vetoava. Vaikka aihe on raskas ja ahdistavakin, romaanista jää ihmeen lohdullinen jälkimaku. Povaan tälle Finlandia-ehdokkuutta. :)

Monet bloggaajat ovat jo ehtineet lukea kirjan ja lähes kaikki ovat sitä kehuneet. Käykääpä lukemassa vaikka Saran ja Amman arviot sekä Kristan hieman erilainen kokemus. Katja kiteyttää romaanin hienosti: Se on kieleltään soljuva, sanoiltaan painava, teemoiltaan merkityksellinen ja kokonaisuudessaan vavisuttava.

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu. WSOY. 2015. 251 sivua.

Kirja.fi: Kun aika loppuu
Wikipedia: Elina Hirvonen

2 kommenttia:

  1. Kun aika loppuu on vuoden tärkeitä kirjoja. On hienoa, että sitä luetaan paljon ja se koskettaa ihmisiä. Minäkin löysin kirjasta myös toivoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On, ehdottomasti. Surullinen ja jollain tapaa pelottavan ajankohtainen, mutta silti ihmeen toiveikas.

      Poista