Siirry pääsisältöön

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu

Kansi: Ville Tietäväinen
Kaikissa kaupungeissa, onnettomien ja onnellisten, yksinäisten ja ystävien ympäröimien ihmisten joukossa on yksi, joka on juuri nyt täydellisen yksin, ja silti yhteydessä muihin. On tummiin pukeutuneita miehiä ja naisia, kauniita ja rumia, suosittuja ja yksinäisiä, koulusta pois potkittuja ja luokan parhaita oppilaita, kaikki nuoria ja niin vihaisia, että se hämärtää kaiken muun.

Elina Hirvosen romaani kuuluu niihin tämän kevään uutuuksiin, joita odotin eniten. Luin Hirvosen edelliset kaksi romaania, Että hän muistaisi saman ja Kauimpana kuolemasta vuonna 2010. Molemmat tekivät vaikutuksen ja jäivät mieleen.

Romaanin tapahtumat sijoittuvat lähitulevaisuuteen, Helsinkiin ja Somaliaan. Keskiössä on näennäisen tavallinen suomalainen perhe, mutta kyseiseen perheeseen pätee ehdottomasti se, että jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan.

Perheenäiti Laura Anttila on ilmastoasiantuntija ja luennoitsija yliopistossa. Isä Eerik on arkkitehti, joka kunnostaa ihmisten turmelemaa ympäristöä ja elvyttää luontoa. Tytär Aava on töissä lääkärinä Somaliassa. Myös perheen poika, Aslak, haluaisi omalla tavallaan olla pelastamassa luontoa ja ihmiskuntaa tuholta, mutta menee ideologiassaan äärimmäisyyksiin. Aava ja Aslak yrittävät erinäisistä syistä ottaa etäisyyttä vanhempiinsa. Lauran rakkaus aikuisiin lapsiinsa ja huoli heistä pakottaa hänet pitämään heihin yhteyttä, mutta toisaalta hän yrittää antaa heille tilaa elää omaa elämäänsä.

Hirvonen kirjoittaa ihmeen selkeästi ja ytimekkäästi vaikeista ja monimutkaisista asioista. Jotkut asiat on sanottu niin pelkistetyn kauniisti ja osuvasti, että lukiessa on pakko vain pysähtyä ihmettelemään sitä mielikuvaa, jonka Hirvonen onnistuu luomaan.

Eniten minua kosketti vanhemmuuden kuvaus. Voin ymmärtää sen huolensekaisen pelon, suojelunhalun ja musertavan rakkauden yhdistelmän, jota omaa lastaan kohtaan tuntee. Välillä kirjassa oli kohtia, joihin en olisi halunnut samastua, koska ne olivat melkein liikaa. Voin kuvitella (mutta en halua) sen tunteen, kun näkee oman lapsensa jäävän yksin koulun pihalla tai kun tietää, että häntä kiusataan. Voin myös kuvitella (mutta en taaskaan halua) sen tunteen, kun näkee oman aikuisen lapsensa olevan eksyksissä ja voivan huonosti. Sen pohjattoman avuttomuuden tunteen, kun ei ole minkäänlaisia keinoja auttaa rakastamaansa ihmistä.

Perhe rakentuu yhteisille muistoille: onnellisille, surullisille, kammottaville, riipaiseville ja unohtumattomille muistoille. Aslakin ja Aavan lapsuusmuistoihin palataan yhä uudelleen. Aslakin ja Aavan turvalliseen majaan sängynpeiton alle. Lapsenselkään sormella piirrettyihin kuvioihin. Vaaleanpunaisiin keijunsiipiin. Näitä hauraita hetkiä Hirvonen kuvaa hellästi ja pakahduttavan realistisesti.

Hirvosen romaani on kaunis ja herkkä, muttei yritä kikkailla kielellä eikä sorru kliseisiin tai imelyyteen. Se on itsevarmasti ja taidokkaasti kirjoitettu, hämmästyttävän ehjä ja tunteisiin vetoava. Vaikka aihe on raskas ja ahdistavakin, romaanista jää ihmeen lohdullinen jälkimaku. Povaan tälle Finlandia-ehdokkuutta. :)

Monet bloggaajat ovat jo ehtineet lukea kirjan ja lähes kaikki ovat sitä kehuneet. Käykääpä lukemassa vaikka Saran ja Amman arviot sekä Kristan hieman erilainen kokemus. Katja kiteyttää romaanin hienosti: Se on kieleltään soljuva, sanoiltaan painava, teemoiltaan merkityksellinen ja kokonaisuudessaan vavisuttava.

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu. WSOY. 2015. 251 sivua.

Kirja.fi: Kun aika loppuu
Wikipedia: Elina Hirvonen

Kommentit

  1. Kun aika loppuu on vuoden tärkeitä kirjoja. On hienoa, että sitä luetaan paljon ja se koskettaa ihmisiä. Minäkin löysin kirjasta myös toivoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On, ehdottomasti. Surullinen ja jollain tapaa pelottavan ajankohtainen, mutta silti ihmeen toiveikas.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Anni Kytömäki: Kultarinta

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti Mutta ehkä muut ihmiset eivät metsässä ole samoja kuin avotaivaan alla. He muuttuvat yhtä aikaa läpinäkyviksi ja salaperäisiksi, tavallisiksi ja oudoiksi, samaksi aineeksi kuin tuuli, linnunlaulu ja neulasten kärjissä tiukkuvat vesihelmet. Metsässä heidän ytimeensä näkee hetkittäin. Tai ei, sen vain aavistaa. Olin lukenut yhden sivun ja yli 600 oli vielä edessä, kun minun piti laskea kirja alas ja hengähtää hetki. Anni Kytömäen kirjoitustyyli on pakahduttavan kaunista, lumoavaa, tarkkaa ja kuvailevaa. Luontosanat kuulostavat eksoottisilta uudissanoilta, mutta samalla ikiaikaisen perinteisiltä. Puhutaan murskasiipi linnusta, vesikivestä , maata suonivista poluista ja äänestä, joka sujuttelee puiden takaa. Sanotaan, että suomen kielessä ja murteissa on satoja eri sanoja pelkästään lumelle, mutta Kytömäen romaani osoittaa, miten runsaasti kielestä löytyy myös muita Suomen luontoon ja metsien kulttuuriperintöön liittyviä sanoja, joita tällainen luonnos

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

Tapio Tamminen: Islamin aseeton soturi: Ghaffar Khan ja talebanien synty

Ghaffar Khanin perustama Khudai Khidmatgar -liike on historiallisesti ilmeisesti ainutlaatuinen sosiaalinen keksintö, sillä missään muualla väkivallaton vastarintaliike ei ole järjestäytynyt kurinalaiseksi aseettomaksi armeijaksi. Eilisessä Hesarissa oli syyskuussa menehtyneen tietokirjailija Tapio Tammisen muistokirjoitus. Tamminen muistetaan ehkä parhaiten Tieto-Finlandian vuonna 2015 voittaneesta Kansankodin pimeämpi puoli -teoksesta (2015), mutta itse olen lukenut vain Tammisen vuonna 2011 ilmestyneen tietokirjan Abdul Ghaffar Khanista . Kirjan lukemisesta on jo aikaa, mutta bloggausta en ole siitä tehnyt, joten päätin nyt kaivella vanhat muistiinpanot esiin.   Islamin aseeton soturi kertoo siis Ghaffar Khanista, joka perusti maailman suurimmaksi rauhanarmeijaksi kutsutun aseettoman liikkeen 1920-luvun lopulla brittiläisen Intian luoteisella raja-alueella, joka on nykyisin osa Pakistania. Tällä vuosituhannella kyseinen alue on tullut tunnetuksi erityisesti Yhdysvaltain pommituksi