Siirry pääsisältöön

Kirjabloggaajat kirjastojen puolesta

Tänään 15.7.2015 kirjabloggaajat tempaisevat kirjastojen puolesta julkaisemalla itsestään kuvan valitsemansa kirjaston edessä. Tempauksella kirjabloggaajat tahtovat osoittaa tukensa kirjastoille, kannattaa kirjastojen ja kirjastolain säilyttämistä sekä tuoda näkyvyyttä kirjastoille. Enemmän aiheesta sekä linkkilista osallistujien blogeihin löytyy La petite lectrice -blogista.

Synnyin ja vietin ensimmäiset vuoteni Kuopion Puijonlaaksossa, jonka "ostoskeskuksessa" sijaitseva Puijonlaakson kirjasto tuli minulle tutuksi pienestä pitäen. Vanhempani lainasivat sieltä pinoittain Miinoja ja Manuja sekä Pupu Tupunoita minulle ja pienemmille sisaruksilleni. Opin niiden avulla lukemaan ja olin tohkeissani, kun sain ensimmäisen kirjastokorttini. Viisikot, Salaisuus-sarja ja SOS-kirjat oli pian luettu läpi. Pyöreä lainaus- ja palautustiski pönötti vielä tuolloin keskellä kirjastoa. Laina-aika leimattiin pahviseen korttiin, joka sujautettiin kirjan takana olevaan taskuun. Yläasteella siirryin lukemaan Tarzaneita ja 3 etsivää -sarjaa, ja lukioikäisenä löysin fantasian ja englanninkielisten kirjojen osaston.

Vietin pitkiä aikoja lapsena ja nuorena ulkomailla, maissa, joissa kirjastolaitosta ei ollut edes olemassa. Kirjasto oli yksi niistä asioista, joita eniten kaipasin Suomesta. Toisaalta mitä vanhemmaksi tulin, sitä vaikeammaksi "kotiin"paluu ja Suomeen sopeutuminen aina uudestaan tuntui. Hieman sentimentaalisesti kärjistäen voisi kai sanoa, että yhteen paikkaan oli kuitenkin aina helppo palata: tuttuun lähikirjastoon.

Välillä kävin asumassa myös muualla Suomessa, mutta palasin muutama vuosi sitten paluumuuttajana takaisin kotikaupunkiini vain muutaman sadan metrin päähän lapsuudenkodistani. Olen siis jälleen Puijonlaakson kirjaston vakioasiakkaita. Ympyrä sulkeutuu myös siinä mielessä, että nyt, lähes 30 vuotta myöhemmin, lainaan samalta lastenosastolta pinoittain Miinoja ja Manoja sekä Pupu Tupunoita omalle lapselleni. :)

Bloggaaja itse ja hänen jälkikasvunsa Puijonlaakson kirjaston edessä
Ostoskeskusten yhteydessä olevat vanhat lähiökirjastot ovat joskus hieman karuja paikkoja, mutta Puijonlaakson kirjasto on minusta poikkeus. Se on siisti ja monipuolinen paikka, joka tarjoaa aina inspiroivia lukuvinkkejä, rauhallisia lukusoppeja ja ystävällistä palvelua. Yksittäisen kirjaston saati sitten koko kirjastolaitoksen merkitystä on vaikea selittää ja kenties mahdoton mitata, mutta se ei tarkoita sitä, että kirjastopalveluja voisi noin vain lähteä karsimaan. Toivottavasti kirjastoverkko kattaa koko Suomen tulevaisuudessakin, ja kirjastojen toiminta turvataan myös lailla.

Kommentit

  1. Hyvä postaus ja kiitos, että olet mukana. Jään odottelemaan kuvaasi, koska vitsit miten ihanaa on nähdä itselleen ihan vieraita kirjastoja! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, miten paljon kirjastoja tähän maahan mahtuukaan! :)

      Poista
  2. Lapsuuden ja nuoruuden kirjastokokemuksesi kuulostavat niin tutuiltu puputupunoineen ja viisikkoineen. Minäkin aloitin "kirjastourani" aikana, jolloin kirjan takakanteen sujautettiin se pahvinen eräpäiväkortti. Tuntuu jotenkin hassun aataminaikaiselta. :D

    Tulipa nostalginen olo tästä, kiitos <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nykypäivänä se pahvinen kortti tuntuu kyllä koomiselta ajatukselta. Mutta nostalgia kunniaan! ;)

      Poista
  3. Hieno kirjastoympyrä! <3

    Ostoskeskuskirjastoissa olen itse vieraillut lähinnä Espoon uutuudenkiiltävässä Isossa Omenassa, se oli hauska kirjasto, ja tuossa lähellä olevassa Oulunkylän kirjastossa joka on ostoskeskuksen kyljessä. Niissä kyllä on puolensa se kätevä läheisyys muihin palveluihin ja sisältöhän se ratkaisee.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itsekin huomaan, että kauppareissulla tulee helposti piipahdettua kirjastossakin, kun se on ihan siinä vieressä. Ja ulkonäöstä viis, sisältöhän se tosiaan ratkaisee. :)

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Anni Kytömäki: Kultarinta

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti Mutta ehkä muut ihmiset eivät metsässä ole samoja kuin avotaivaan alla. He muuttuvat yhtä aikaa läpinäkyviksi ja salaperäisiksi, tavallisiksi ja oudoiksi, samaksi aineeksi kuin tuuli, linnunlaulu ja neulasten kärjissä tiukkuvat vesihelmet. Metsässä heidän ytimeensä näkee hetkittäin. Tai ei, sen vain aavistaa. Olin lukenut yhden sivun ja yli 600 oli vielä edessä, kun minun piti laskea kirja alas ja hengähtää hetki. Anni Kytömäen kirjoitustyyli on pakahduttavan kaunista, lumoavaa, tarkkaa ja kuvailevaa. Luontosanat kuulostavat eksoottisilta uudissanoilta, mutta samalla ikiaikaisen perinteisiltä. Puhutaan murskasiipi linnusta, vesikivestä , maata suonivista poluista ja äänestä, joka sujuttelee puiden takaa. Sanotaan, että suomen kielessä ja murteissa on satoja eri sanoja pelkästään lumelle, mutta Kytömäen romaani osoittaa, miten runsaasti kielestä löytyy myös muita Suomen luontoon ja metsien kulttuuriperintöön liittyviä sanoja, joita tällainen luonnos

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

Tapio Tamminen: Islamin aseeton soturi: Ghaffar Khan ja talebanien synty

Ghaffar Khanin perustama Khudai Khidmatgar -liike on historiallisesti ilmeisesti ainutlaatuinen sosiaalinen keksintö, sillä missään muualla väkivallaton vastarintaliike ei ole järjestäytynyt kurinalaiseksi aseettomaksi armeijaksi. Eilisessä Hesarissa oli syyskuussa menehtyneen tietokirjailija Tapio Tammisen muistokirjoitus. Tamminen muistetaan ehkä parhaiten Tieto-Finlandian vuonna 2015 voittaneesta Kansankodin pimeämpi puoli -teoksesta (2015), mutta itse olen lukenut vain Tammisen vuonna 2011 ilmestyneen tietokirjan Abdul Ghaffar Khanista . Kirjan lukemisesta on jo aikaa, mutta bloggausta en ole siitä tehnyt, joten päätin nyt kaivella vanhat muistiinpanot esiin.   Islamin aseeton soturi kertoo siis Ghaffar Khanista, joka perusti maailman suurimmaksi rauhanarmeijaksi kutsutun aseettoman liikkeen 1920-luvun lopulla brittiläisen Intian luoteisella raja-alueella, joka on nykyisin osa Pakistania. Tällä vuosituhannella kyseinen alue on tullut tunnetuksi erityisesti Yhdysvaltain pommituksi