Siirry pääsisältöön

Pertti Lassila: Armain aika

Ulkoasu: Camilla Pentti
Kun lasta katselee, miten se leikkii leikkejään, on omissa oloissaan ja sovussa maailman ja elämänsä kanssa niin kuin Kimmo on, täytyy ihmetellä, onko sen asian pakko muuttua toiseksi. Lapsella on ympärillään ja ajatuksissaan suuri tila, iso kesä, jossa olla ja liikkua miten mieli tekee. Sitä ei aikuisena muista, mutta lapsesta näkee, että niin se on, on täytynyt olla. Vuodet kuluvat, lapsesta tulee aikaihminen, ja kaikki pienenee, maailma ympärillä ja ajatukset päässä, kunnes maailma tuntuu ahtaalta ja pää tyhjältä, ja ihmisen on paha olla.

Finlandia-palkinto myönnettiin eilen Laura Lindstedtin Oneironille. Säästelen tuota herkkupalaa joululomalle, mutta ehdin sentään lukea yhden muista Finlandia-ehdokkaista, nimittäin Pertti Lassilan Armain aika -romaanin.

Heti ensimmäisillä sivuilla käy selväksi, että Lassila on taitava kuvailemaan miljöötä ja viipyilee verkkaisessa ympäristö- ja luontokuvauksessa mielellään. Kesäisistä perinnemaisemista tuli välillä Anni Kytömäen Kultarinta mieleen, mutta Lassila on aavistuksen arkisempi luontokuvauksessaan. Hän luettelee kukkapenkin kukat ja kuvailee rantakallion nuotiopaikkaa. Ilmassa leijailevat kukkien tuoksut, kaikkialla liikehtivät hyönteiset, taivaalla kirkuvat tervapääskyt.

Kun aloin lukea romaania, kolmevuotias tytär kömpi viereen ja kysyi: "Äiti, mitä siinä lukee?" Aloinpa sitten lukea kirjaa ääneen ensimmäiseltä sivulta lähtien. :) Lapsi jaksoi kuunnella pari sivua ihmeen keskittyneenä. Hiljaisen lumoutuneisuuden keskeytti vain yksi hämmentynyt kysymys. Kun luin, että "kiurun liverrys sirosi ilmaan ja kiiri sinen korkeudessa", vierestä kuului: "Mitä se tarkoittaa?" - "Että lintu laulaa", vastasi laiska äiti. :)

Armain aika kertoo kolmen sukupolven yhteisestä kesästä huvilassa meren rannalla. Kimmo viettää lapsuuden huoletonta, idyllistä kesää. Hänellä on piilopaikka vanhassa ruuhessa, siipirikkolokki, jolle pitää onkia kaloja, poskessa pihkaa, suupielessä ahomansikan punaa ja hiuksissa männynneulasia.

Kimmon äiti, Eila, ja täti, Kerttu, istuvat ja puhuvat menneistä. Sodan synkät muistot lankeavat varjona aurinkoisen huvilan ylle. Sota on vienyt Eilan molemmat aviomiehet eivätkä Kertun elämän palaset ole järjestyneet aivan odotetusti. Eilan isä ja Kimmon isoisä, Kaarlo, muistelee uraansa pankkialalla, 1920-luvun nousukiitoa, avioliittoa, joka meni peruuttamattomasti rikki ja Anni-vaimoa, joka sairastui syöpään. Menneet vaiheet rinnastuvat nykyhetkeen, loputtoman helteiseen Suomen suveen.

Lapsilla on kadehdittava kyky elää, nauttia ja ottaa kaikki ilo irti nykyhetkestä murehtimatta menneitä tai tulevia. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän alkaa muistella mennyttä aikaa ja suunnitella tulevaa. Kimmon kesässä tapahtuu vähän, mutta silti se on täynnä kokemuksia, tuoksuja, ääniä ja muita aistihavaintoja. Ehkä eräs tapahtuma kuitenkin muistuttaa elämän rajallisuudesta eikä sen kohdannut lapsi ole enää niin viaton ja huoleton kuin aiemmin. Ja kun lapsi kysyy mitä kuolema on, isoisä ei osaakaan vastata. Kuoleman sattumanvaraisuus ja sitä seuraava paikka tai tyhjyys - uskomuksista riippuen - on liian käsittämätön selitettäväksi. Suvi, armas aika, tulee vielä monta kertaa, isoisä lohduttaa.

En yhtään ihmettele, että Armain aika nousi kuuden Finlandia-finalistin joukkoon. Pieneen kirjaan mahtuu suuria teemoja ja tunteita. Lauseet ovat kirkkaita ja ehjiä, kieli lähes musikaalista ja lukiessa päätyy jonkinlaiseen meditatiiviseen tilaan. Kesäkirjahan tämä on; se pitäisi lukea heinäkuun helteiden aikaan mökillä, mutta kyllä se piristää myös synkkää marraskuuta.

Pertti Lassila: Armain aika. Teos. 2015. 148 sivua.

Teos: Armain aika
Kirja.fi: Armain aika

Kommentit

  1. Minä en oikein ihastunut tähän teokseen. Tämä on sellainen kesäkirja, kuvataan kesäaikaa. Nyt on niin pimeää ja synkkää.

    VastaaPoista
  2. Kirja ei lämmittänyt minua. Liian taiteellinen omaan makuuni.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Anni Kytömäki: Kultarinta

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti Mutta ehkä muut ihmiset eivät metsässä ole samoja kuin avotaivaan alla. He muuttuvat yhtä aikaa läpinäkyviksi ja salaperäisiksi, tavallisiksi ja oudoiksi, samaksi aineeksi kuin tuuli, linnunlaulu ja neulasten kärjissä tiukkuvat vesihelmet. Metsässä heidän ytimeensä näkee hetkittäin. Tai ei, sen vain aavistaa. Olin lukenut yhden sivun ja yli 600 oli vielä edessä, kun minun piti laskea kirja alas ja hengähtää hetki. Anni Kytömäen kirjoitustyyli on pakahduttavan kaunista, lumoavaa, tarkkaa ja kuvailevaa. Luontosanat kuulostavat eksoottisilta uudissanoilta, mutta samalla ikiaikaisen perinteisiltä. Puhutaan murskasiipi linnusta, vesikivestä , maata suonivista poluista ja äänestä, joka sujuttelee puiden takaa. Sanotaan, että suomen kielessä ja murteissa on satoja eri sanoja pelkästään lumelle, mutta Kytömäen romaani osoittaa, miten runsaasti kielestä löytyy myös muita Suomen luontoon ja metsien kulttuuriperintöön liittyviä sanoja, joita tällainen luonnos

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

Tapio Tamminen: Islamin aseeton soturi: Ghaffar Khan ja talebanien synty

Ghaffar Khanin perustama Khudai Khidmatgar -liike on historiallisesti ilmeisesti ainutlaatuinen sosiaalinen keksintö, sillä missään muualla väkivallaton vastarintaliike ei ole järjestäytynyt kurinalaiseksi aseettomaksi armeijaksi. Eilisessä Hesarissa oli syyskuussa menehtyneen tietokirjailija Tapio Tammisen muistokirjoitus. Tamminen muistetaan ehkä parhaiten Tieto-Finlandian vuonna 2015 voittaneesta Kansankodin pimeämpi puoli -teoksesta (2015), mutta itse olen lukenut vain Tammisen vuonna 2011 ilmestyneen tietokirjan Abdul Ghaffar Khanista . Kirjan lukemisesta on jo aikaa, mutta bloggausta en ole siitä tehnyt, joten päätin nyt kaivella vanhat muistiinpanot esiin.   Islamin aseeton soturi kertoo siis Ghaffar Khanista, joka perusti maailman suurimmaksi rauhanarmeijaksi kutsutun aseettoman liikkeen 1920-luvun lopulla brittiläisen Intian luoteisella raja-alueella, joka on nykyisin osa Pakistania. Tällä vuosituhannella kyseinen alue on tullut tunnetuksi erityisesti Yhdysvaltain pommituksi