Stephen Fry: Fryn aikakirjat

Voitte vapaasti pitää tätä kirjaa tieteistarinana, fantasiana tai eksoottisena matkakertomuksena. Onko maapallolla todella Stephen Fryn kaltaisia miehiä? Hyvänen aika, miten kummallisia jotkut ovat.

Tunnustan olevani Stephen Fry -fani. Itseironinen, tietoviisas, kuivaa brittihuumoria ja kaksimielisyyksiä viljelevä, englannin kielen professorin näköinen kirjailija-näyttelijä-käsikirjoittaja-monitaituri on valtavan kiehtova ja viihdyttävä tyyppi. Fryn juontama QI on loistava visailuohjelma, jonka kanssa olen joutunut työnkin puolesta tekemisiin. Myös herran muistelmat ovat olleen lukulistalla jo pitkään ja jostain täysin irrationaalisesta päähänpistosta johtuen aloitin niiden lukemisen kolmannesta osasta, Fryn aikakirjoista.

Kaikki kunnia Titia Schuurmanin sujuvalle suomennokselle, mutta Fryn kirjoja pitäisi oikeastaan lukea englanniksi. Fry on niitä harvoja yhä elossa olevia brittikirjailijoita, jotka osaavat käyttää kieltä agathachristiemäisen tai pgwodehousemaisen vanhanaikaisesti, mutta samalla nokkelasti ja jutustelevaan sävyyn. Olen sen verran nörtti kielitieteilijä, että saan outoa tyydytystä siitä, kun lauserakenteet ovat huolellisia, luovia ja kauniita. Ehkä nyt tarkoita pilkkusääntöjä ja muita kielioppiukaaseja vaan arvostan ja ihailen kirjailijoita, joilla on luontainen kyky tai pitkälle hiottu taito ilmaista itseään niin, että lauserakenteista suorastaan nauttii. Ja kaiken sen lisäksi Fry on vielä hauskakin - se vasta on neroutta!

"Niin sielukkaalta, suloiselta ja spontaanilta kuin yritänkin näyttää, piirteeni asettuvat aina äärimmäisen omahyväiseen, itsetietoiseen ja itserakkaaseen ilmeeseen."

Fryn aikakirjoja edeltävät muistelmien osat ovat Virtahepo (2011) ja Koppava kloppi (2012). Tässä kolmannessa osassa Fry muistelee opiskeluaikojaan. Cambridgen yliopistosta saa Fryn tarinoiden perusteella melko erikoisen kuvan: kun läsnäolopakkoa ei kursseilla ole, voi käydä niinkin, että opiskelija käy lukuvuoden aikana tasan kahdella luennolla, kuten Fry teki eräänä vuonna.

Sosiaalinen elämä sen sijaan oli sitäkin aktiivisempaa. Fry innostui teatterista ja komediasta, tutustui lupaaviin nuoriin näyttelijöihin, kuten Emma Thompsoniin ja Rowan Atkinsoniin, oli suhteessa kämppäkaverinsa Kim Harrisin kanssa ja kuvailee Hugh Laurieta lähes hurmioituneen ihastuneesti. Fry kertoo tupakanhimostaan, 14 vuoden selibaatistaan ja rakkaudestaan 128 kilotavun Macintosh-tietokoneeseen, jolla hän leikki Douglas Adamsin kanssa.

Välillä teksti pelkistyy luettelomaisen yksityiskohtaiseksi kuvaukseksi ihmisistä, joita Fry uransa alkuaikoina tapasi, listaksi teatteri- ja televisiomaailman nimiä ja teoksia, joiden tekemiseen hän osallistui. Näitä oli välillä puuduttavaa lukea, mutta 1970- ja 80-luvun brittinäyttelijöitä tunteville kirjasta löytyy varmasti herkullisia paljastuksiakin.

Kokonaisuutena Fryn aikakirjat on avoimen rehellinen ja itseironinen sukellus Fryn omaan persoonaan. Välillä itsekriittisyys solahtaa itseinhon puolelle:

On varmasti sietämätöntä kuunnella lellityn, ylipalkatun, ylikiitetyn ja ylihemmotellun julkkiksen neurooseja. [...] Herran tähden, luuletteko etten tiedä miten hirvittävän mukavuudenhaluiselta, narsistiselta ja lapselliselta tämä varmasti kuulostaa niin monien korvissa?

Toisaalta hemmoteltu narsisti on vain yksi Fryn (julkisen) imagon palasista. Fry kiteyttää muiden ihmisten mielipiteen hänestä tyylikkäästi näin:

Aina kuolinpäivääni asti ihmiset ovat näkevä minut mieluiten vahvana, mukavana ja englantilaisena, ikään kuin hyvänä nahkanojatuolina.

Muutkin kirjabloggaajat ovat viihtyneet tämän nahkanojatuolin seurassa, mm. MarikaOksa, NooraK ja Kirjavuorenpeikko.

Stephen Fry: Fryn aikakirjat. S&S. 2014. 470 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: The Fry Chronicles
Suomentaja: Titia Schuurman

S&S: Fryn aikakirjat
Kirja.fi: Fryn aikakirjat
HS: "Stephen Fry kirjoittaa nyt kukoistuksensa vuosista" 
Kirjavinkit: Fryn aikakirjat