Hän alkaisi ymmärtää, ettei milloinkaan voisi tietää tai ennustaa, millaisia polkuja elämä kulkisi, että epätoivoisen ihmisen mieli on vahvempi kuin mikään hänen tietämänsä ja että kohtalo keriytyisi auki siten kuin halusi ilman että siihen saattoi vaikuttaa tai sitä voisi järkeillä.
Yhdysvalloissa asuvan irlantilaiskirjailijan esikoisromaani sijoittuu 1980-luvun Neuvostoliittoon, tarkemmin sanottuna vuoden 1986 Tšernobylin ydinvoimalan räjähdyksen jälkimaininkeihin. Aihe on sikäli ajankohtainen, että tämän vuoden huhtikuussa onnettomuudesta tuli kuluneeksi 30 vuotta.
Aihe sinällään ei herätä minussa mitään suuria intohimoja, vaikka toki Tšernobylin onnettomuus vaikutti aikanaan myös Suomeen. Useat ylistävät arvostelut romaanista ja suomenkielisen painoksen takakansiteksti kuitenkin saivat minut kiinnostumaan kirjasta.
Jo parin sivun jälkeen olin varma, että pidin käsissäni helmeä. Kansien välistä löytyi voimakas, raju tarina sekä sympaattisia, persoonallisia henkilöitä. Lukiessa mielessä kummittelee myös tieto siitä, että vaikka romaanin henkilöt ovat fiktiivisiä, se perustuu historian tositapahtumiin - vieläpä suhteellisen tuoreisiin sellaisiin. Hyvänen aika, itsekin olin jo syntynyt, vaikkakin autuaan tietämätön katastrofista, radioaktiivisista laskeumista ja maailmanpolitiikan kriisistä!
Kun Tšernobylissä räjähtää, lähiseudun asukkaita - maailmasta puhumattakaan - pidetään pitkään pimennossa siitä, mitä on sattunut. Tilanteen vakavuus on vain harvojen tiedossa, ja monet vähättelevät onnettomuutta. Ukrainan maaseudulla laiduntavien lehmien korvista vuotaa verta, ja taivaalta alkaa muutaman päivän kuluttua putoilla evakuointilappusia kyliin. Palomiehet yrittävät sammuttaa ydinreaktorin tulipaloa ilman minkäänlaista säteilysuojaa.
Kun lähialueen naiset ja lapset on evakuoitu kaupunkeihin, miehet määrätään raivaamaan ja puhdistamaan saastunut alue. He kaatavat kokonaisia metsiä, pilkkovat puut, käärivät pätkät sellofaaniin ja hautaavat ne maahan. Maata peittävät oranssinpunaiset lehdet, vihreänkeltaiset sadevesilätäköt ja kuolleet varpuset. Kaiken yllä, kohtalokkaan reaktorin huipulla, liehuu hämmennystä herättävä Neuvostoliiton lippu.
Kaupungeissakin kuhisee. Säteilyalueen evakot eivät ole tervetulleita vaan heidät passitetaan eräänlaisiin vastaanottokeskuksiin valvovien silmien alle. Kirurgi Grigori lähetetään onnettomuusalueelle auttamaan uhreja. Moskovalaisen Marian sisarenpoika Jevgeni aikoo esiintyä pianokonsertissa tehtaalla, mutta joutuu aikuisten poliittisten aikeiden pelinappulaksi.
Kaikki pysyväinen haihtuu pois onnistuu siinä, missä parhaat historialliset romaanit onnistuvat: se puhaltaa historian henkiin yksittäisten ihmisten tarinoiden kautta, voimakkaasti ja viihdyttävästi. Romaani innosti minutkin etsimään lisää faktatietoa Tšernobylin onnettomuudesta ja sen vaikutuksista.
McKeon ei onneksi sorru historian kaunisteluun tai sankarien ihannointiin. Hän ei nosta viattomia uhreja millekään kultaiselle korokkeelle, vaikka toki romaani on kerrottu siviilien, tavallisten ihmisten näkökulmasta. Maan johto ja valtakoneisto on kasvoton, etäinen ja kaikkivoipa järjestelmä, joka ei salli niskoittelua, epäröintiä tai epäonnistumista.
Tragikoomisessa maailmassa suru ja huumori kulkevat käsi kädessä:
He näkevät lintuhäkin ja siinä väriliiduilla väritetyn pahvisen linnun.
He näkevät Leniniä esittävän, vähän matkaa poltetun punaisen vahakynttilän, niin että näyttää siltä kuin hänelle olisi tehty lobotomia.
He näkevät huoneen nurkassa lääketieteen opetuksessa käytetyn luurangon ja sen päässä mustan leveälierisen huopahatun.
Täytyy vielä ihan erikseen mainita suomentaja Ulla Lempinen, jonka kieli on uskomattoman värikästä, ilmeikästä ja rikasta. Tällaista suomennosta lukiessa ei voi muuta kuin ihailla ja nauttia:
Talvi omaksuu aina ikään kuin ylimaallisen käynnin. Sillä on omanlaisensa tuntu ja puhe, oma kirjoitettu kielensä - selkeiksi kuvioiksi asettuva lumi, tulkintaa anelevat jääkukkaset ikkunalasissa, kiehkuroita joen jäälle viiltelevät luistelijat.
Romaani ei ole tulevaisuuden vaan menneisyyden dystopia. Se on rujo, tunteellinen ja visuaalinen, murheellinen ja kouraisevan raskas - ja silti, kaikesta huolimatta, toiveikas.
Nyt pitäisi vielä lukea lukupinossa oleva Nobel-voittaja Svetlana Aleksijevitšin Tšernobylistä nousee rukous. McKeonkin on maininnut sen romaanin lopussa yhdeksi tärkeimmistä lähteistään.
Darragh McKeon: Kaikki pysyväinen haihtuu pois. Atena. 2016. 369 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: All That Is Solid Melts Into Air
Suomentaja: Ulla Lempinen
Atena: Kaikki pysyväinen haihtuu pois
Kiiltomato: "Punalippu reaktorihallin katolla"
Savon Sanomat: Kaikki pysyväinen haihtuu pois
Yhdysvalloissa asuvan irlantilaiskirjailijan esikoisromaani sijoittuu 1980-luvun Neuvostoliittoon, tarkemmin sanottuna vuoden 1986 Tšernobylin ydinvoimalan räjähdyksen jälkimaininkeihin. Aihe on sikäli ajankohtainen, että tämän vuoden huhtikuussa onnettomuudesta tuli kuluneeksi 30 vuotta.
Aihe sinällään ei herätä minussa mitään suuria intohimoja, vaikka toki Tšernobylin onnettomuus vaikutti aikanaan myös Suomeen. Useat ylistävät arvostelut romaanista ja suomenkielisen painoksen takakansiteksti kuitenkin saivat minut kiinnostumaan kirjasta.
Jo parin sivun jälkeen olin varma, että pidin käsissäni helmeä. Kansien välistä löytyi voimakas, raju tarina sekä sympaattisia, persoonallisia henkilöitä. Lukiessa mielessä kummittelee myös tieto siitä, että vaikka romaanin henkilöt ovat fiktiivisiä, se perustuu historian tositapahtumiin - vieläpä suhteellisen tuoreisiin sellaisiin. Hyvänen aika, itsekin olin jo syntynyt, vaikkakin autuaan tietämätön katastrofista, radioaktiivisista laskeumista ja maailmanpolitiikan kriisistä!
Kun Tšernobylissä räjähtää, lähiseudun asukkaita - maailmasta puhumattakaan - pidetään pitkään pimennossa siitä, mitä on sattunut. Tilanteen vakavuus on vain harvojen tiedossa, ja monet vähättelevät onnettomuutta. Ukrainan maaseudulla laiduntavien lehmien korvista vuotaa verta, ja taivaalta alkaa muutaman päivän kuluttua putoilla evakuointilappusia kyliin. Palomiehet yrittävät sammuttaa ydinreaktorin tulipaloa ilman minkäänlaista säteilysuojaa.
Kun lähialueen naiset ja lapset on evakuoitu kaupunkeihin, miehet määrätään raivaamaan ja puhdistamaan saastunut alue. He kaatavat kokonaisia metsiä, pilkkovat puut, käärivät pätkät sellofaaniin ja hautaavat ne maahan. Maata peittävät oranssinpunaiset lehdet, vihreänkeltaiset sadevesilätäköt ja kuolleet varpuset. Kaiken yllä, kohtalokkaan reaktorin huipulla, liehuu hämmennystä herättävä Neuvostoliiton lippu.
Kaupungeissakin kuhisee. Säteilyalueen evakot eivät ole tervetulleita vaan heidät passitetaan eräänlaisiin vastaanottokeskuksiin valvovien silmien alle. Kirurgi Grigori lähetetään onnettomuusalueelle auttamaan uhreja. Moskovalaisen Marian sisarenpoika Jevgeni aikoo esiintyä pianokonsertissa tehtaalla, mutta joutuu aikuisten poliittisten aikeiden pelinappulaksi.
Kaikki pysyväinen haihtuu pois onnistuu siinä, missä parhaat historialliset romaanit onnistuvat: se puhaltaa historian henkiin yksittäisten ihmisten tarinoiden kautta, voimakkaasti ja viihdyttävästi. Romaani innosti minutkin etsimään lisää faktatietoa Tšernobylin onnettomuudesta ja sen vaikutuksista.
McKeon ei onneksi sorru historian kaunisteluun tai sankarien ihannointiin. Hän ei nosta viattomia uhreja millekään kultaiselle korokkeelle, vaikka toki romaani on kerrottu siviilien, tavallisten ihmisten näkökulmasta. Maan johto ja valtakoneisto on kasvoton, etäinen ja kaikkivoipa järjestelmä, joka ei salli niskoittelua, epäröintiä tai epäonnistumista.
Tragikoomisessa maailmassa suru ja huumori kulkevat käsi kädessä:
He näkevät lintuhäkin ja siinä väriliiduilla väritetyn pahvisen linnun.
He näkevät Leniniä esittävän, vähän matkaa poltetun punaisen vahakynttilän, niin että näyttää siltä kuin hänelle olisi tehty lobotomia.
He näkevät huoneen nurkassa lääketieteen opetuksessa käytetyn luurangon ja sen päässä mustan leveälierisen huopahatun.
Täytyy vielä ihan erikseen mainita suomentaja Ulla Lempinen, jonka kieli on uskomattoman värikästä, ilmeikästä ja rikasta. Tällaista suomennosta lukiessa ei voi muuta kuin ihailla ja nauttia:
Talvi omaksuu aina ikään kuin ylimaallisen käynnin. Sillä on omanlaisensa tuntu ja puhe, oma kirjoitettu kielensä - selkeiksi kuvioiksi asettuva lumi, tulkintaa anelevat jääkukkaset ikkunalasissa, kiehkuroita joen jäälle viiltelevät luistelijat.
Romaani ei ole tulevaisuuden vaan menneisyyden dystopia. Se on rujo, tunteellinen ja visuaalinen, murheellinen ja kouraisevan raskas - ja silti, kaikesta huolimatta, toiveikas.
Nyt pitäisi vielä lukea lukupinossa oleva Nobel-voittaja Svetlana Aleksijevitšin Tšernobylistä nousee rukous. McKeonkin on maininnut sen romaanin lopussa yhdeksi tärkeimmistä lähteistään.
Darragh McKeon: Kaikki pysyväinen haihtuu pois. Atena. 2016. 369 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: All That Is Solid Melts Into Air
Suomentaja: Ulla Lempinen
Atena: Kaikki pysyväinen haihtuu pois
Kiiltomato: "Punalippu reaktorihallin katolla"
Savon Sanomat: Kaikki pysyväinen haihtuu pois
Kiitos tästä, pyörittelin tätä kirjaa käsissäni mutta jätin vielä hyllyyn. Nyt taidankin pistää sen uudestaan lukujonoon. Historialliset romaanit menevät oman mukavuusalueen ulkopuolelle, mutta taitavia sellaisia on ilo lukea!
VastaaPoistaTähän kannattaa kyllä tutustua, vaikkei historia romaaneissa muuten uppoaisikaan.
PoistaTämä on hurjan vakuuttava teos! Uskomattoman hienosti kirjailija luo kuvaa menneisyyden suuresta tragediasta ja sen vaikutuksista.
VastaaPoistaSamaa mieltä! Ja hurjaa, että tämä on esikoisromaani! :)
Poista