Siirry pääsisältöön

Darragh McKeon: Kaikki pysyväinen haihtuu pois

Hän alkaisi ymmärtää, ettei milloinkaan voisi tietää tai ennustaa, millaisia polkuja elämä kulkisi, että epätoivoisen ihmisen mieli on vahvempi kuin mikään hänen tietämänsä ja että kohtalo keriytyisi auki siten kuin halusi ilman että siihen saattoi vaikuttaa tai sitä voisi järkeillä.

Yhdysvalloissa asuvan irlantilaiskirjailijan esikoisromaani sijoittuu 1980-luvun Neuvostoliittoon, tarkemmin sanottuna vuoden 1986 Tšernobylin ydinvoimalan räjähdyksen jälkimaininkeihin. Aihe on sikäli ajankohtainen, että tämän vuoden huhtikuussa onnettomuudesta tuli kuluneeksi 30 vuotta.

Aihe sinällään ei herätä minussa mitään suuria intohimoja, vaikka toki Tšernobylin onnettomuus vaikutti aikanaan myös Suomeen. Useat ylistävät arvostelut romaanista ja suomenkielisen painoksen takakansiteksti kuitenkin saivat minut kiinnostumaan kirjasta.

Jo parin sivun jälkeen olin varma, että pidin käsissäni helmeä. Kansien välistä löytyi voimakas, raju tarina sekä sympaattisia, persoonallisia henkilöitä. Lukiessa mielessä kummittelee myös tieto siitä, että vaikka romaanin henkilöt ovat fiktiivisiä, se perustuu historian tositapahtumiin - vieläpä suhteellisen tuoreisiin sellaisiin. Hyvänen aika, itsekin olin jo syntynyt, vaikkakin autuaan tietämätön katastrofista, radioaktiivisista laskeumista ja maailmanpolitiikan kriisistä!

Kun Tšernobylissä räjähtää, lähiseudun asukkaita - maailmasta puhumattakaan - pidetään pitkään pimennossa siitä, mitä on sattunut. Tilanteen vakavuus on vain harvojen tiedossa, ja monet vähättelevät onnettomuutta. Ukrainan maaseudulla laiduntavien lehmien korvista vuotaa verta, ja taivaalta alkaa muutaman päivän kuluttua putoilla evakuointilappusia kyliin. Palomiehet yrittävät sammuttaa ydinreaktorin tulipaloa ilman minkäänlaista säteilysuojaa.

Kun lähialueen naiset ja lapset on evakuoitu kaupunkeihin, miehet määrätään raivaamaan ja puhdistamaan saastunut alue. He kaatavat kokonaisia metsiä, pilkkovat puut, käärivät pätkät sellofaaniin ja hautaavat ne maahan. Maata peittävät oranssinpunaiset lehdet, vihreänkeltaiset sadevesilätäköt ja kuolleet varpuset. Kaiken yllä, kohtalokkaan reaktorin huipulla, liehuu hämmennystä herättävä Neuvostoliiton lippu.

Kaupungeissakin kuhisee. Säteilyalueen evakot eivät ole tervetulleita vaan heidät passitetaan eräänlaisiin vastaanottokeskuksiin valvovien silmien alle. Kirurgi Grigori lähetetään onnettomuusalueelle auttamaan uhreja. Moskovalaisen Marian sisarenpoika Jevgeni aikoo esiintyä pianokonsertissa tehtaalla, mutta joutuu aikuisten poliittisten aikeiden pelinappulaksi.

Kaikki pysyväinen haihtuu pois onnistuu siinä, missä parhaat historialliset romaanit onnistuvat: se puhaltaa historian henkiin yksittäisten ihmisten tarinoiden kautta, voimakkaasti ja viihdyttävästi. Romaani innosti minutkin etsimään lisää faktatietoa Tšernobylin onnettomuudesta ja sen vaikutuksista.

McKeon ei onneksi sorru historian kaunisteluun tai sankarien ihannointiin. Hän ei nosta viattomia uhreja millekään kultaiselle korokkeelle, vaikka toki romaani on kerrottu siviilien, tavallisten ihmisten näkökulmasta. Maan johto ja valtakoneisto on kasvoton, etäinen ja kaikkivoipa järjestelmä, joka ei salli niskoittelua, epäröintiä tai epäonnistumista.

Tragikoomisessa maailmassa suru ja huumori kulkevat käsi kädessä:

He näkevät lintuhäkin ja siinä väriliiduilla väritetyn pahvisen linnun.
He näkevät Leniniä esittävän, vähän matkaa poltetun punaisen vahakynttilän, niin että näyttää siltä kuin hänelle olisi tehty lobotomia.
He näkevät huoneen nurkassa lääketieteen opetuksessa käytetyn luurangon ja sen päässä mustan leveälierisen huopahatun.

Täytyy vielä ihan erikseen mainita suomentaja Ulla Lempinen, jonka kieli on uskomattoman värikästä, ilmeikästä ja rikasta. Tällaista suomennosta lukiessa ei voi muuta kuin ihailla ja nauttia:

Talvi omaksuu aina ikään kuin ylimaallisen käynnin. Sillä on omanlaisensa tuntu ja puhe, oma kirjoitettu kielensä - selkeiksi kuvioiksi asettuva lumi, tulkintaa anelevat jääkukkaset ikkunalasissa, kiehkuroita joen jäälle viiltelevät luistelijat.

Romaani ei ole tulevaisuuden vaan menneisyyden dystopia. Se on rujo, tunteellinen ja visuaalinen, murheellinen ja kouraisevan raskas - ja silti, kaikesta huolimatta, toiveikas.

Nyt pitäisi vielä lukea lukupinossa oleva Nobel-voittaja Svetlana Aleksijevitšin Tšernobylistä nousee rukous. McKeonkin on maininnut sen romaanin lopussa yhdeksi tärkeimmistä lähteistään.

Darragh McKeon: Kaikki pysyväinen haihtuu pois. Atena. 2016. 369 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: All That Is Solid Melts Into Air
Suomentaja: Ulla Lempinen


Atena: Kaikki pysyväinen haihtuu pois
Kiiltomato: "Punalippu reaktorihallin katolla"
Savon Sanomat: Kaikki pysyväinen haihtuu pois

Kommentit

  1. Kiitos tästä, pyörittelin tätä kirjaa käsissäni mutta jätin vielä hyllyyn. Nyt taidankin pistää sen uudestaan lukujonoon. Historialliset romaanit menevät oman mukavuusalueen ulkopuolelle, mutta taitavia sellaisia on ilo lukea!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tähän kannattaa kyllä tutustua, vaikkei historia romaaneissa muuten uppoaisikaan.

      Poista
  2. Tämä on hurjan vakuuttava teos! Uskomattoman hienosti kirjailija luo kuvaa menneisyyden suuresta tragediasta ja sen vaikutuksista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samaa mieltä! Ja hurjaa, että tämä on esikoisromaani! :)

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Anni Kytömäki: Kultarinta

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti Mutta ehkä muut ihmiset eivät metsässä ole samoja kuin avotaivaan alla. He muuttuvat yhtä aikaa läpinäkyviksi ja salaperäisiksi, tavallisiksi ja oudoiksi, samaksi aineeksi kuin tuuli, linnunlaulu ja neulasten kärjissä tiukkuvat vesihelmet. Metsässä heidän ytimeensä näkee hetkittäin. Tai ei, sen vain aavistaa. Olin lukenut yhden sivun ja yli 600 oli vielä edessä, kun minun piti laskea kirja alas ja hengähtää hetki. Anni Kytömäen kirjoitustyyli on pakahduttavan kaunista, lumoavaa, tarkkaa ja kuvailevaa. Luontosanat kuulostavat eksoottisilta uudissanoilta, mutta samalla ikiaikaisen perinteisiltä. Puhutaan murskasiipi linnusta, vesikivestä , maata suonivista poluista ja äänestä, joka sujuttelee puiden takaa. Sanotaan, että suomen kielessä ja murteissa on satoja eri sanoja pelkästään lumelle, mutta Kytömäen romaani osoittaa, miten runsaasti kielestä löytyy myös muita Suomen luontoon ja metsien kulttuuriperintöön liittyviä sanoja, joita tällainen luonnos

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

Tapio Tamminen: Islamin aseeton soturi: Ghaffar Khan ja talebanien synty

Ghaffar Khanin perustama Khudai Khidmatgar -liike on historiallisesti ilmeisesti ainutlaatuinen sosiaalinen keksintö, sillä missään muualla väkivallaton vastarintaliike ei ole järjestäytynyt kurinalaiseksi aseettomaksi armeijaksi. Eilisessä Hesarissa oli syyskuussa menehtyneen tietokirjailija Tapio Tammisen muistokirjoitus. Tamminen muistetaan ehkä parhaiten Tieto-Finlandian vuonna 2015 voittaneesta Kansankodin pimeämpi puoli -teoksesta (2015), mutta itse olen lukenut vain Tammisen vuonna 2011 ilmestyneen tietokirjan Abdul Ghaffar Khanista . Kirjan lukemisesta on jo aikaa, mutta bloggausta en ole siitä tehnyt, joten päätin nyt kaivella vanhat muistiinpanot esiin.   Islamin aseeton soturi kertoo siis Ghaffar Khanista, joka perusti maailman suurimmaksi rauhanarmeijaksi kutsutun aseettoman liikkeen 1920-luvun lopulla brittiläisen Intian luoteisella raja-alueella, joka on nykyisin osa Pakistania. Tällä vuosituhannella kyseinen alue on tullut tunnetuksi erityisesti Yhdysvaltain pommituksi