Siirry pääsisältöön

Sara Stridsberg: Niin raskas on rakkaus

Kaikkien täällä olleiden varjot ja äänet nousevat ja laskevat seinien sisällä kuin häkkiin suljetut linnut, ja kun panen silmät kiinni, näen minut ja Jimin nukkumassa hänen nukkaiseen talvitakkiinsa kääriytyneinä ylhäällä tornissa, sairaalan kellon alla. Me olemme yksin maailmassa niin kuin olemme olleet aina, yksin hänen onnettomuutensa kanssa. Unessa hän on kietonut kätensä hartioilleni etten palelisi.

Sara Stridsbergin romaani alkoi kiinnostaa minua kevään Helsinki Litissä, jossa kirjailija esiintyi. Useissa blogeissakin kehuttu kirja oli Ruotsissa myös August-palkintoehdokkaana.

Kirjan kansi on minun silmiini liiankin surrealistinen ja outo. Kirjan alkukielinen nimi, Beckomberga. Ode till min familj, kertoo selväsanaisemmin, mistä oikein on kyse. Niin raskas on rakkaus on toisaalta runollisempi. Rakkaus on tässä kirjassa pakahduttavan voimakasta, mutta rakastaminen on samalla sanoinkuvaamattoman raskasta.

Osittain omaelämäkerrallinen romaani kertoo alkoholisoituneesta Jimistä ja tämän 13-vuotiaasta Jackie-tyttärestä, jolle isän asuinpaikka, Beckombergan mielisairaala, on kuin toinen koti. Beckomberga on jotain elämää suurempaa, turvapaikka ja utopia monelle maailman hylkäämälle toivottomalle tapaukselle. Lääkäri Edvard Winterson on "vähän rakastunut" kaikkiin potilaisiinsa ja vie suosikkejaan viikonloppuisin ryyppäämään hulppeisiin juhliin kotiinsa. Pienistä ilon hetkistä huolimatta romaanin ihmiset ovat enemmän tai vähemmän rikkinäisiä, yhteiskunnan tai järjen reunan yli tippuneita, unohdettuja, vääränlaisia.


Teos koostuu minäkertoja Jackien lapsuusmuistoista, lyhyistä katkelmista, jotka sekoittuvat kirjan nykyhetkeen ja Jackien omaan vanhemmuuteen. Jackien silmien läpi siivilöityy ehkä hieman romantisoitu kuva traagisesta lapsuudesta, ihmeellisestä sairaalasta, rakennuksesta joka kuvastaa Jimin surua, kaikkien surua. Jim edustaa tyttärelleen outoa sekoitusta hellyyttä ja itsetuhoisuutta, rakkautta ja melankoliaa. Hän puhuu kuolemasta arkipäiväisesti ja näkee itsemurhan vääjäämättömänä.

En lämmennyt tälle kirjalle, vaikka sen aihe kiehtoi ja Outi Mennan lyyrinen suomennos lumosi. Jos rakkaus voi tuntua raskaalta, niin voi kirjakin, vaikka luvut ovat lyhyitä ja fonttikin on epätavallisen suurta (?!). Teksti näytti sivuilla niin väljältä, että rivinväleihin olisi mahtunut kokonaan toinen tarina - ja sellaista sieltä voisi kai kuvaannollisesti etsiäkin. Jackieta vaivaa rakkauden ja läheisyyden kaipuu, vanhemman kaipuu, jota ei voi sanoiksi pukea. Aikuisena oma lapsi täyttää tuon kaipuun, mutta kaipuun tilalle tulee tarve ymmärtää omaa isää.

Sara Stridsberg: Niin raskas on rakkaus. Tammi. 2016. 366 sivua.
Ruotsinkielinen alkuteos: Beckomberga. Ode till min familj
Suomentaja: Outi Menna

Kirja.fi: Niin raskas on rakkaus
Keltainen Kirjasto: Niin raskas on rakkaus
HS.fi: "Sara Stridsbergin romaani on muistomerkki ihmiskasvoiselle yhteiskunnalle"
Savon Sanomat: Niin raskas on rakkaus

Kommentit

  1. Tämä oli järkyttävä kirja, ja päähenkilöhän oli lapsena oikeastaan heitteillä, hänestä ei kukaan huolehtinut. Oikeastaan ymmärrän miksi hänellä on lapsi, josta hän haluaa huolehtia hyvin.
    Sitten isän mielenterveysongelmat ja se, että päähenkilö kuitenkin välitti isästään, vaikka tämä teki mitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, oli järkyttävää yrittää rivien välistä lukea, millaista päähenkilön arki todella lapsena oli - jos nyt mitään "normaalia" arkea edes oli.

      Poista
  2. Mitähän tästä tuumaisi? Kuvaat kirjaa kiehtovasti, kiinnostusta herättäviä määritelmiä; rikkinäisiä, unohdettuja, yhteiskunnasta pudonneita. Vaan onkohan liian rankka minulle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä ei todellakaan ole mikään piristävä kirja, pikemminkin masentava, jos jotain. Kauniisti kirjoitettu, mutta hirvittävän raskas.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Anni Kytömäki: Kultarinta

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti Mutta ehkä muut ihmiset eivät metsässä ole samoja kuin avotaivaan alla. He muuttuvat yhtä aikaa läpinäkyviksi ja salaperäisiksi, tavallisiksi ja oudoiksi, samaksi aineeksi kuin tuuli, linnunlaulu ja neulasten kärjissä tiukkuvat vesihelmet. Metsässä heidän ytimeensä näkee hetkittäin. Tai ei, sen vain aavistaa. Olin lukenut yhden sivun ja yli 600 oli vielä edessä, kun minun piti laskea kirja alas ja hengähtää hetki. Anni Kytömäen kirjoitustyyli on pakahduttavan kaunista, lumoavaa, tarkkaa ja kuvailevaa. Luontosanat kuulostavat eksoottisilta uudissanoilta, mutta samalla ikiaikaisen perinteisiltä. Puhutaan murskasiipi linnusta, vesikivestä , maata suonivista poluista ja äänestä, joka sujuttelee puiden takaa. Sanotaan, että suomen kielessä ja murteissa on satoja eri sanoja pelkästään lumelle, mutta Kytömäen romaani osoittaa, miten runsaasti kielestä löytyy myös muita Suomen luontoon ja metsien kulttuuriperintöön liittyviä sanoja, joita tällainen luonnos

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

Tapio Tamminen: Islamin aseeton soturi: Ghaffar Khan ja talebanien synty

Ghaffar Khanin perustama Khudai Khidmatgar -liike on historiallisesti ilmeisesti ainutlaatuinen sosiaalinen keksintö, sillä missään muualla väkivallaton vastarintaliike ei ole järjestäytynyt kurinalaiseksi aseettomaksi armeijaksi. Eilisessä Hesarissa oli syyskuussa menehtyneen tietokirjailija Tapio Tammisen muistokirjoitus. Tamminen muistetaan ehkä parhaiten Tieto-Finlandian vuonna 2015 voittaneesta Kansankodin pimeämpi puoli -teoksesta (2015), mutta itse olen lukenut vain Tammisen vuonna 2011 ilmestyneen tietokirjan Abdul Ghaffar Khanista . Kirjan lukemisesta on jo aikaa, mutta bloggausta en ole siitä tehnyt, joten päätin nyt kaivella vanhat muistiinpanot esiin.   Islamin aseeton soturi kertoo siis Ghaffar Khanista, joka perusti maailman suurimmaksi rauhanarmeijaksi kutsutun aseettoman liikkeen 1920-luvun lopulla brittiläisen Intian luoteisella raja-alueella, joka on nykyisin osa Pakistania. Tällä vuosituhannella kyseinen alue on tullut tunnetuksi erityisesti Yhdysvaltain pommituksi