lauantai 15. heinäkuuta 2017

Satu Taskinen: Lapset

Ihmisen elämänhetket eivät kulje jonossa vaan hehkuvat ja säteilevät ja sykkivät eri suuntiin. Kaikki on koko ajan tässä. Jos yksi kohta liikkuu, liikkuvat loputkin. Tämä päivä muuttaa niin tulevaisuuden kuin myös menneisyyden. Tällaista sanon lapsille.

Satu Taskisen esikoisromaani Täydellinen paisti (2011) sai Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon ja toinen romaani Katedraali (2014) Toisinkoinen-palkinnon. Lapset on romaanitrilogian itsenäinen päätösosa; aiempia osia en ole lukenut.

Navid on Wienissä asuva opettaja, joka päästää koulupäivän päätteeksi oppilaansa kotiin hiukan tavallista aikaisemmin ja aikoo itse lähteä 8-vuotiaan tyttärentyttärensä Beckyn syntymäpäiväjuhliin. Mutta mies on jotenkin poissa tolaltaan: häntä huimaa ja heikottaa, ja vaimo Sara on tehnyt jotain pahaa.

Opettaja pääsee autoonsa, vaihtaa vaatteet, torkahtaa, vastaa viesteihin ja päättääkin kävellä. Hän ostaa onnittelukortin, pyörtyy ratikassa ja päätyy lääkärin vastaanotolle, jossa hän haluaisi vain tietää olenko minä vielä vai enkö minä enää ole.

Navid on eksyksissä omassa elämässään, uppoutunut omien ajatustensa sotkuisiin säikeisiin. Romaani on miehen sisäistä puhetta itselleen, tajunnanvirtaa yhden päivän mittaiselta ajalta. Navid kulkee päämäärättömästi ympäri kaupunkia, lastenvaateliikkeen sovituskopista metroon ja hotellihuoneesta ravintolaan.

Minua jäi mietityttämään romaanin nimi ja Jenni Saaren luoma kansi: lapsenomaisen huteralla käsialalla kirjoitettu teksti ja yläkulmassa oleva auringon neljännes - oikea lapsen piirustuksen stereotypia. Siitä romaanikin tavallaan kertoo: kykenemättömyydestä hahmottaa maailmaa muuten kuin karikatyyrien kautta tai yrityksestä heittäytyä kaksiulotteisuuden yli. Navid yrittää piirtää sekä ympäröivän että sisäisen maailmansa äärirajoja uudelleen, kun elämä on kriisissä ja mieli hajoamassa.

Välillä Navidista tuli mieleen Markus Nummen Karkkipäivän Paula, joka on elämää suorittava työnarkomaaniäiti, jonka ajatukset kieppuvat työasioiden ympärillä niin, ettei hän saa mennyksi lapsensa luo kotiin. Toisaalta Navid on huomattavasti moniulotteisempi hahmo ja häntä kohtaan tuntee jonkinlaista sääliä.

Navidin ahdistuneet muistot, havainnot, assosiaatiot ja mietteet on kirjoitettu yhteen pötköön, jossa ei ole lukuja, tuskin kappalejakojakaan. Tämä teki lukemisesta välillä raskasta, vaikka toisaalta tekstin rytmi vei mukanaan. Romaani haastaa sekä rakenteellaan että filosofisilla pohdinnoillaan. Se ei ole helppo lukea, mutta pistää miettimään.

Ajattelu ei ala siitä, että ihminen toteaa: minun on pantava näkökulmani sivuun. Vaan siitä, että ihminen sanoo: minun ei ole mahdollista panna omaa näkökulmaani sivuun.

Bloggaajista myös mm. Tuijata, Jokke, Omppu ja Mari ovat lukeneet kirjan. Lapset selvästi jakaa lukijoiden mielipiteitä.

Satu Taskinen: Lapset. Teos. 2017. 296 sivua.

Teos: Lapset
Teos: Satu Taskinen
HS: "Satu Taskinen lopettaa romaanitrilogiansa tarinaan hyvästä ihmisestä, jonka ihanteet luhistuvat"

3 kommenttia:

  1. Enemistö bloggauksista on myönteisiä, mutta minä en pitänyt tästä.

    VastaaPoista
  2. Kuulostaa kiinnostavalta, vaikka en noita aiempia kirjoja olekaan lukenut. Ristiriitaiset arviot vain lisäävät kiinnostusta. ;)

    VastaaPoista
  3. Minusta tässä oli joku kuumottava polte, joka kiehtoi, vaikkei kokonaisuus ollutkaan ihan mieleenjäävä. Mutta tykkäsin kirjailijan tyylistä ja voisin hyvin lukea häneltä lisää :)

    VastaaPoista