maanantai 6. huhtikuuta 2020

Emmi-Liia Sjöholm: Paperilla toinen

Googlasin elämälleni suuntaa. Löysin uudeksi profiilikuvakseni tekstin Please don't talk to me, I fall in love so easily ja sen jälkeen kurssin, jolla opeteltiin elämän tärkeintä rakkaussuhdetta eli rakkautta itseään kohtaan.

Emmi-Liia Sjöholmin esikoisromaani ilmestyi tammikuussa ja aiheutti heti pienimuotoisen kohun kirjamaailmassa. Kustantamon kuvauksen mukaan "Sjöholm kirjoittaa omasta elämästään, seksistä, tarpeesta miellyttää miehiä, 14-vuotiaana tehdystä abortista, siitä kuinka hänestä tuli parikymppisenä äitipuoli, kuinka hän lopulta sai oman lapsen, rakkaudesta, halusta, itsen etsimisestä ja vähän löytämisestäkin." Pitkä lista isoja teemoja. Kun mukaan soppaan heitetään vielä teoksen omakohtaisuus eli trendikäs autofiktiivisyys, niin houkutteleva keitos on valmis.

Sjöholmin kirja herättää keskustelua ja jakaa mielipiteitä sekä aiheidensa että tyylinsä osalta. Kirjaa on kritisoitu liiankin seksi- ja eritekeskeiseksi, oman navan ja erityisesti sen alla olevien ruumiinosien pinnalliseksi kaiveluksi. Toisaalta sitä on kiitelty avoimuudesta, rohkeudesta ja rehellisyydestä. Toisilla taas lukukokemus on alkanut tökkiä listamaisen päälausetykityksen takia; välillä tuntuu kuin lukisi proosaksi naamioituneita somepäivityksiä. Toiset taas ovat tykästyneet nimenomaan teoksen ilmavaan, raikkaaseen kieleen.

Kirja herätti minussakin ristiriitaisia tunteita. Nopealukuinen se oli ja koukuttava, mutta minäkertoja jäi minulle etäiseksi. Annoin silti kirjalle 4 tähteä Goodreadsissa, koska minäkin ihastuin Sjöholmin yksinkertaiseen, pelkistettyyn tyyliin. Pidin myös kirjan epäkronologisesta rakenteesta, ja siitä, miten muistot rakentuvat pienistä yksityiskohdista ja hetkistä. Joskus se yksi päälausekin riittää kertomaan kaiken olennaisen. :)

Välillä kirjaa lukiessa sisäinen feministini halusi tuulettaa: hienoa, että näin avoimesti kirjoitetaan naisen halusta ja seksuaalisuudesta. Toisaalta kirjasta saa sen kuvan, että minäkertoja määrittelee itsensä ja oman arvonsa ennen kaikkea seksin ja nimenomaan miesten halun ja katseen kohteena olemisen kautta. Hän jopa myöntää avoimesti haluavansa vain miellyttää ja olla eräänlainen objekti - mikä sekin on kai tavallaan rohkea, epämuodikkaan epäfeministinen väite.

Enemmän tarttumapintaa löysin siitä, kun minäkertoja alkoi pohtia suhtautumistaan äitipuolen hankalaan rooliin ja myöhemmin äitiyden kuormittavuutta. Pidin kirjan tavasta kuvata äitiyttä mutkattomasti ja kiihkoilematta: sen uuvuttavaa, mutta myös antoisaa kokonaisvaltaisuutta, sekä niitä ristiriitaisia tunteita, joita se herättää. Sitä, kuinka lapsi saa äidin tuntemaan itsensä yhtaikaa "riittäväksi ja riittämättömäksi".

Välillä rakastan yksinoloa enemmän kuin mitään muuta.
Yleensä rakastan häntä enemmän kuin mitään muuta. 

Oikeastaan kirja on ajankohtainen myös viimeaikaisen syntyvyyskeskustelun vuoksi. Yksi syy vapaaehtoiseen lapsettomuuteen tai lastenhankinnan lykkäämiseen voi olla halu pitää kiinni tietynlaisesta elämäntyylistä, johon lapset eivät helposti istu. Kirjan minäkertojakin viettää varsin vauhdikasta elämää: matkustelee, juhlii, shoppailee ja vaihtaa tiuhaan kumppania. Sitten kuvaan astuu lapsi, eikä elämän muuttumista juurikaan problematisoida, päinvastoin: vaikka ruuhkavuodet välillä väsyttävät ja tympivät, vakiintunut perhe-elämä ja arki on kuvattu kirjassa lämmöllä ja rakkaudella.

Paperilla toinen -nimen merkitys tai alkuperä oli yllättävä ja herätti myös paljon ajatuksia.

Kirja on luettu myös mm. näissä blogeissa: Kirjanmerkkinä lentolippu, Sanoissa ja sivuilla ja Aina joku kesken.

Emmi-Liia Sjöholm: Paperilla toinen. Kosmos. 2020. 187 sivua.

Kosmos: Paperilla toinen

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti