Eilisessä Hesarissa oli syyskuussa menehtyneen tietokirjailija Tapio Tammisen muistokirjoitus. Tamminen muistetaan ehkä parhaiten Tieto-Finlandian vuonna 2015 voittaneesta Kansankodin pimeämpi puoli -teoksesta (2015), mutta itse olen lukenut vain Tammisen vuonna 2011 ilmestyneen tietokirjan Abdul Ghaffar Khanista. Kirjan lukemisesta on jo aikaa, mutta bloggausta en ole siitä tehnyt, joten päätin nyt kaivella vanhat muistiinpanot esiin.
Islamin aseeton soturi kertoo siis Ghaffar Khanista, joka perusti maailman suurimmaksi rauhanarmeijaksi kutsutun aseettoman liikkeen 1920-luvun lopulla brittiläisen Intian luoteisella raja-alueella, joka on nykyisin osa Pakistania. Tällä vuosituhannella kyseinen alue on tullut tunnetuksi erityisesti Yhdysvaltain pommituksista ja talebanien tukikohtana, mutta aikoinaan siellä toimi yli 100 000 miehen ja naisen aseeton armeija Ghaffar Khanin johdolla.
1800-luvun jälkipuolella ja 1900-luvun alussa Venäjä pyrki laajentumaan Keski-Aasiaan ja lähestyi Afganistania pohjoisesta. Samaan aikaan Britannia yritti vielä lujittaa asemiaan siirtomaassaan Intiassa. Tällöin rajaseutu ja Khyberin sola, jonka kautta mahdolliset sotajoukot kulkisivat, jäi kahden suurvallan väliin.
Alueella asuvat pataanit vastustivat vieraan brittivalloittajan ylivaltaa, mutta kaikki kapinat nujerrettiin raa'asti. Silloin esiin astui mies, joka alkoikin puhua aseettoman vastarinnan, rauhanmarssien ja rauhanomaisten mielenosoitusten puolesta. Ghaffar Khan oli sekä harras muslimi että ehdoton pasifisti ja kehotti kansalaisia vastustamaan valloittajia mieluummin kansalaistottelemattomuudella kuin aseilla. Häntä onkin kutsuttu myös Pakistanin Gandhiksi.
Ghaffar Khan perusti Khudai Khidmatgar (Jumalan palvelijat) -nimisen liikkeen, jonka jäseniä kutsuttiin myös "punapaidoiksi". Liike vastusti brittien siirtomaahallintoa väkivallattomin keinoin:
Tärkein keino oli kuitenkin kansalaisvastarinta. He boikotoivat valtion instituutioita ja niiden toimintaa kaikin mahdollisin keinoin. Virkamiehiä ja poliiseja ei toteltu. Veroista kieltäydyttiin. Oikeusistuimia ei kunnioitettu. Valtion instituutioiden sijaan he suosivat omia hallinnollisia tapojaan.
Ghaffar Khan oli monin tavoin aikaansa edellä. Yksi liikkeen tärkeimmistä arvoista oli koulutus, myös tyttöjen. Toinen oli naisten aseman parantaminen, mikä oli melko vanhoillisessa, patriarkaalisessa pataanikulttuurissa ennenkuulumatonta. Ghaffar Khan kehitti lääkäriveljensä kanssa myös terveydenhuoltoa perustamalla klinikoita rajaseudulle.
Britit telkesivät kansaa villitsevän vapaustaistelijan vuosikausiksi vankilaan ja määräsivät tälle matkustuskieltoja, mutta Britannia alkoi vähitellen menettää otettaan Intian niemimaasta. Vuonna 1947 alettiin viimeistellä Intian itsenäistymistä ja vallanvaihtoa. Maa oli määrä jakaa: hinduenemmistöiset osat muodostaisivat Intian ja muslimienemmistöiset Pakistanin (joka alussa jakautui vielä Itä- ja Länsi-Pakistaniin). Sekä Mahatma Gandhi että Ghaffar Khan vastustivat Intian jakoa, koska se "kiihdyttäisi uskontokuntien yhteenottoja, kun miljoonat hindut ja muslimit joutuisivat jättämään kotiseutunsa". Siinä he olivat oikeassa. Pakistanista Intiaan vaelsi n. 7,5 miljoonaa hindua ja sikhiä, ja Intiasta Pakistaniin lähes saman verran muslimeja. Kun uupuneet, nälkäiset pakolaisvirrat kohtasivat toisensa, vastapuoli matkalla toisen vanhoille kotiseuduille, epätoivo ja pettymys purkautuivat yhteenottoina. Yli puoli miljoonaa ihmistä kuoli väkivaltaisuuksissa.
Mitä Khanin väkivallattomuuden ideologialle sitten tapahtui? Miksi Pakistan esiintyy nykyisin uutisissa kaikkea muuta kuin rauhanomaisissa merkeissä? Tamminen pohtii sitä, kuinka Pakistan ja sen rajanaapuri Afganistan ajautuivat väkivallan kierteeseen talebanien valtaannousun jälkeen. Siitä huolimatta Khanin ideologia elää jossain muodossa myös tänä päivänä: hänen lapsenlapsensa on Pakistanin vasemmistolaisen ANP-puolueen johdossa.
Tammisen kirjan aihe on hieman yllättävä ja erikoinen, mutta kuten muistokirjoituksestakin kävi ilmi, kansainväliset asiat sekä uskonnollis-nationalististen aatteiden vaikutus ihmisiin olivat kirjoittajalle tärkeitä aiheita.
Islamin aseeton soturi perustuu virallisista lähteistä koottuihin tietoihin, joita Tamminen käy läpi ja referoi uskollisesti, mutta itse Ghaffar Khaniin henkilönä ei pureuduta syvemmin. Hänestä kerrotaan lähteiden avulla lähinnä vain se, minkä hän itsekin kenties halusi julkisuuteen näyttää (esim. omaelämäkerran ja kirjeenvaihdon kautta). Tamminen ei juuri kyseenalaista näitä lähteitä tai kaivaudu syvemmälle spekuloidakseen sitä, millainen mies jalustalle nostetun Ghaffar Khanin naamion takaa oikeasti löytyy. Teos on silti kiinnostava katsaus Intian ja Pakistanin historiaan maiden itsenäistymisen aikaan sekä siihen, miten yhden ihmisen vankkumaton usko omaan aatteeseen ja ideologiaan voi synnyttää kokonaisen liikkeen ja ravistella yhteiskuntaa.
Tapio Tamminen: Islamin aseeton soturi: Ghaffar Khan ja talebanien synty. Into. 2011. 189 sivua.
Into: Islamin aseeton soturi: Ghaffar Khan ja talebanien synty
Leikkasin eilen tuon muistokirjoituksen, koska sen henkilö ja kiinnostuksen aihe vaikutti jotenkin Suomessa poikkeukselliselta, ehkä myös koska lapsuuden kodissani aiheeseen oli paljon kiinnostusta. Nythän se on kovin ajankohtainen ja entistä tärkeämpi tutkimuskohde. Näkyy kuinka tuhoisaa suurten kansanosien siirtely ja rajojen veto uskonnon perusteella on, niin tuolla Pakistanissa kuin esim entisen Jugoslavian alueella. Siinä kylvetään loputtomien sotien siemeniä.
VastaaPoista