Siirry pääsisältöön

Marie NDiaye: Kolme vahvaa naista

Niinpä hän oli aina tiennyt, että ketään toista samanlaista ihmistä ei ollut, ja tuntenut - sillä vaikka se ei ollut todistettavissa, ei se ollut kumottavissakaan - että kukaan ei voinut täysin korvata häntä, Khady Dembaa, siitäkään huolimatta, että vanhemmat olivat lähettäneet hänet pois ja isoäiti ottanut hänet luokseen vain pakon edessä, siitäkään huolimatta, että kukaan maan päällä ei häntä tarvinnut eikä kaivannut.

Marie NDiayen Kolme vahvaa naista oli kirjaston uutuushyllystä bongaamani herätelaina. Kirjailijan nimi ei kuulostanut yhtään tutulta, enkä muistanut lukeneeni romaanista yhtäkään blogi- tai muuta juttua. Takakannen hieman paatoksellinen teksti ("Väkevä romaani kolmesta afrikkalaistaustaisesta naisesta, jotka sanovat nöyryytykselle ei.") ja punamusta väritys veivät ajatukset Afrikkaan ja kehitysmaiden sorrettuihin naisiin. Ääh, ajattelin. Ei hirveästi innostanut lukea taas yhtä kliseistä ryysyistä rikkauksiin -tarinaa.

Enpä muista, milloin ensivaikutelma olisi osunut näin pahasti pieleen. Romaani ei olisikaan tarttunut kirjastosta mukaani, ellen olisi lukenut sen ensimmäistä lausetta. Se riitti vakuuttamaan minut siitä, että käsissäni oli jotain muuta kuin kehitysmaiden naisten kurjan aseman kauhistelua:

Mies joka ison betonitalonsa portaalla odotti, tai oli vain sattumalta siihen ilmestynyt, kylpi valossa joka äkkiä voimistui niin, että vaaleiden vaatteiden verhoama ruumis tuntui kehittävän sitä itse; lyhyt tukevoitunut mies joka siinä seisoi hohtaen valkoista valoa neonlampun lailla, tämä ylisuuren talonsa ovensuuhun putkahtanut mies, oli menettänyt nuorekkuutensa ja ryhdikkään salskeutensa, ajatteli Norah heti, vaikka oli tuntunut, ettei mikään niin ihmeellisen muuttumaton voisi ikinä kadota.

NDiayen virkkeet ovat pitkiä ja rönsyileviä, mutta eivät tunnu raskailta, mistä on varmasti kiittäminen myös Anna-Maija Viitasen suomennosta. Kolmesta vahvasta naisesta löytyy useita pitempiäkin virkkeitä kuin yllä oleva. (Ei tämä vielä mitään: NDiayen vuonna 1988 julkaisema 200-sivuinen romaani, Comédie classique, koostui yhdestä lauseesta!) Kokeellisesta kirjailijasta on siis selkeästi kyse. Silti romaanissa on myös tiivistä dialogia ja toimintaa. Pieniä maagisia, unenomaisia piirteitä löytyy myös, mutta ne on punottu luontevasti osaksi tarinan maailmaa.

Kolme vahvaa naista on oikeastaan kolmen tarinan kokoelma. Suosikkitarinani on ehdottomasti ensimmäinen, jossa Norah matkustaa Pariisista synnyinmaahansa Senegaliin tapaamaan ikääntyvää isäänsä. Matkaa varjostaa Norah'n huoli tyttärestään, jonka hän jättää uuden miesystävänsä hoitoon. Perillä Senegalissa käy ilmi, että isä varjelee tiukasti erästä salaisuutta. Tarinassa on painostava ja tiivis tunnelma.

Toisessa tarinassa ranskalaismies Rudy on loukannut afrikkalaistaustaista vaimoaan, Fantaa, ja joutuu pohtimaan elämänsä tärkeysjärjestystä uudelleen. Tämä tarina oli minusta haastavin tulkita ja jäin jälkeenpäin miettimään, miten tarinan sivuhenkilönä esiintyvä Fanta oikeastaan oli "vahva", kuten romaanin nimi antaa ymmärtää.

Kolmannessa, raadollisimmassa tarinassa käsitellään laitonta siirtolaisuutta senegalilaisen Khady Demban kautta. Nainen ajautuu erinäisten sattumien kautta pyrkimään muiden "paperittomien" kanssa Afrikasta Eurooppaan, mutta joutuu monen muun tavoin jäämään ikuisuudelta tuntuvaksi ajaksi eräänlaiseen ihmislimboon: nimettömään kylään keskellä loputonta erämaata Tuolla Jossain. Kun rahat ja ruoka ovat loppu, ei pääse eteen- eikä taaksepäin ja on täysin muiden ihmisten armoilla. Jäljellä on vain oma mieli, identiteetti ja keho.

Kiiltomadon arvostelussa sanotaan, että NDiayen kertomukset "romuttavat ajatuksen luonnollisesta afrikkalaisproosasta, heidän myyttisestä kertomisen taidostaan". Vaikka romaanin ulkoasu ja takakannen teksti saattaakin herättää heti kliseisiä assosiaatioita savimajoista, rooibos-teestä, ruukkuja päänsä päällä kantavista naisista ja maagisesta tarinankerrontaperinteestä, niin NDiaye ei tosiaankaan toista tai ylläpidä näitä kuluneita käsityksiä Afrikasta tai maanosan kirjallisuudesta. Vaikka romaanissa käsitellään kulttuurienvälisiä eroja, siirtolaisuutta ja identiteettiä, niin sen laajemmat teemat (perhe- ja parisuhteet, uusperheet, yksinhuoltajuus jne.) ovat yleismaailmallisempia eivätkä mitenkään erityisen "afrikkalaisia". Siinä missä romaani tosiaan kertoo kolmesta vahvasta naisesta (jotka ovat kaikki vahvoja hyvin eri tavoin!), se kertoo minun mielestäni myös kolmesta enemmän tai vähemmän vahvasta miehestä, jotka kamppailevat yhtä lailla omien halujensa ja pelkojensa kanssa.

NDiayen romaani on hyvä, siitä ei ole epäilystäkään. Se on taianomainen ja intensiivinen, raadollinen ja eläimellinen, mutta myös aidon ja rehellisen oloinen. Ainakin minun kohdallani se onnistui romuttamaan muutamia ennakkoluuloja, mikä on tietenkin aina hyvä asia. :)

Vaikka en muistanut nähneeni kirjaa muissa blogeissa, niin pieni googlettelu paljastaa, että onhan tätä luettu! :) Norkku ja Maria eivät innostuneet kirjasta aivan yhtä paljon kuin minä. Sen sijaan bleue, Erja ja Hanna pitivät tästä.

Marie NDiaye: Kolme vahvaa naista. Gummerus. 2013. 279 sivua.
Ranskankielinen alkuteos: Trois femmes puissantes
Suomentaja: Anna-Maija Viitanen

Gummerus: Kolme vahvaa naista
Kiiltomato: "Senegalilais-ranskalaisia selviytymistarinoita"

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Anni Kytömäki: Kultarinta

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti Mutta ehkä muut ihmiset eivät metsässä ole samoja kuin avotaivaan alla. He muuttuvat yhtä aikaa läpinäkyviksi ja salaperäisiksi, tavallisiksi ja oudoiksi, samaksi aineeksi kuin tuuli, linnunlaulu ja neulasten kärjissä tiukkuvat vesihelmet. Metsässä heidän ytimeensä näkee hetkittäin. Tai ei, sen vain aavistaa. Olin lukenut yhden sivun ja yli 600 oli vielä edessä, kun minun piti laskea kirja alas ja hengähtää hetki. Anni Kytömäen kirjoitustyyli on pakahduttavan kaunista, lumoavaa, tarkkaa ja kuvailevaa. Luontosanat kuulostavat eksoottisilta uudissanoilta, mutta samalla ikiaikaisen perinteisiltä. Puhutaan murskasiipi linnusta, vesikivestä , maata suonivista poluista ja äänestä, joka sujuttelee puiden takaa. Sanotaan, että suomen kielessä ja murteissa on satoja eri sanoja pelkästään lumelle, mutta Kytömäen romaani osoittaa, miten runsaasti kielestä löytyy myös muita Suomen luontoon ja metsien kulttuuriperintöön liittyviä sanoja, joita tällainen luonnos

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

Tapio Tamminen: Islamin aseeton soturi: Ghaffar Khan ja talebanien synty

Ghaffar Khanin perustama Khudai Khidmatgar -liike on historiallisesti ilmeisesti ainutlaatuinen sosiaalinen keksintö, sillä missään muualla väkivallaton vastarintaliike ei ole järjestäytynyt kurinalaiseksi aseettomaksi armeijaksi. Eilisessä Hesarissa oli syyskuussa menehtyneen tietokirjailija Tapio Tammisen muistokirjoitus. Tamminen muistetaan ehkä parhaiten Tieto-Finlandian vuonna 2015 voittaneesta Kansankodin pimeämpi puoli -teoksesta (2015), mutta itse olen lukenut vain Tammisen vuonna 2011 ilmestyneen tietokirjan Abdul Ghaffar Khanista . Kirjan lukemisesta on jo aikaa, mutta bloggausta en ole siitä tehnyt, joten päätin nyt kaivella vanhat muistiinpanot esiin.   Islamin aseeton soturi kertoo siis Ghaffar Khanista, joka perusti maailman suurimmaksi rauhanarmeijaksi kutsutun aseettoman liikkeen 1920-luvun lopulla brittiläisen Intian luoteisella raja-alueella, joka on nykyisin osa Pakistania. Tällä vuosituhannella kyseinen alue on tullut tunnetuksi erityisesti Yhdysvaltain pommituksi