Siirry pääsisältöön

Dan Rhodes: Pieni valkoinen auto

Tv:stä tuli uutiset. Niissä oli kuva kauhistuttavasti ruttaantuneesta suuren mustan auton romusta. Sitten näytettiin jotakuta, jonka hän tunnisti prinssi Charlesiksi, seisomassa sairaalan ulkopuolella. Sitten näytettiin valokuvaa prinsessa Dianasta. Hän alkoi kuunnella mitä uutisissa sanottiin ja tajusi, mitä oli tehnyt.
"Voi paska", hän sanoi. "Minä tapoin prinsessan."

Dan Rhodesin pikku kirja on täydellinen piristysruiske pimeisiin talvi-iltoihin. Kirja on aiheestaan huolimatta pirteän kupliva, kevyt ja iloinen. Arjen huumoria riittää, kun sympaattiset henkilöhahmot ajautuvat tahtomattaan mitä eriskummallisimpiin tilanteisiin.

Kaikki alkaa siitä, kun ranskalainen Veronique on ajamassa "muutaman" drinkin jälkeen kotiinsa pienellä valkoisella autollaan. Pariisilaisessa tunnelissa tapahtuu Jotain, mutta vasta seuraavan aamun uutisia katsoessaan, Veronique tajuaa olevansa osasyyllinen prinsessa Dianan kuolemaan. Kun koko maailma alkaa etsiä pientä valkoista autoa, Veronique värvää walesilaista runoutta harrastavan ystävänsä Estellen ja atonaalista musiikkia kuuntelevan ex-poikaystävänsä Jean-Pierren hankkiutumaan autosta eroon. Pienen valkoisen auton piilotteleminen ja purkaminen osiin osoittautuu monimutkaisemmaksi tehtäväksi kuin luulisi.

Satiirisen tarinan takaa löytyy myös syvempiä kerroksia. Henkilöiden elämää taustoitetaan kaikenlaisilla hauskoilla sivujuonilla, joista ei rakkautta ja surua puutu. Napakasti kirjoitettu kirja ei kuitenkaan jää märehtimään syyllisyyden tai katumuksen tunteilla, vaan henkilöt ovat ikuisesti huolettomia ja vähän höpsöjä. Todellinen feel good -kirja.

Dan Rhodes: Pieni valkoinen auto. Sammakko. 2006.
Englanninkielinen alkuteos: The Little White Car
Suomentaja: Elina Koskelin

Linkit:
DanRhodes.co.uk [en]
Sammakko: Dan Rhodes
Kirjavinkit.fi: Pieni valkoinen auto

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

José Saramago: Luola

[...] jotkut lukevat koko ikänsä eivätkä pääse koskaan lukemansa sisälle, he takertuvat tekstiin eivätkä ymmärrä että sanat ovat vain virtaavan joen poikki aseteltuja kiviä, ne ovat sitä varten että pääsisimme niitä myöten toiselle rannalle, sillä pääasia on juuri se toinen ranta, Paitsi jos, Paitsi jos mitä, Paitsi jos sellaisella joella ei olekaan pelkästään kahta rantaa vaan monta, jos jokainen lukija on itse oma rantansa ja jos se ranta, jolle hänen on päästävä, onkin juuri hänen ja vain hänen [...] Yritin joskus lukea José Saramagon Toinen minä -romaania, mutta en päässyt muutamaa kymmentä sivua pidemmälle. En pitänyt kilometrin pituisista lauseista, verkkaisesta tahdista ja sekavasta dialogista, jossa ei tiennyt kuka sanoi mitäkin. Tartuin siis hieman vastahakoisesti lukupiirikirjaamme Luolaan . Yllätyin, miten mukaansatempaava romaani oli (ainakin Toiseen minään verrattuna!) ja luin kuin luinkin 400-sivuisen järkäleen vajaassa viikossa. Tyyli tuntui heti alusta lähtien pe

Miki Liukkonen: Lapset auringon alla

100 on hyvä numero, hän ajatteli, se on tasapainoinen luku. Sillä on neljä jalkaa, se tuoksuu Omolle ja se on kissa. Niinpä Jonas osti appelsiineja. Hän osti niitä neljä, yhtä monta kuin kissalla on jalkaa, ja saippuaa, samanlaista kuin mitä mummolassa oli ollut hänen lapsuudessaan. Vihreää ja mäntysuovan tuoksuista. Tällaisen saippuan olemassaolon Jonas ehdottomasti hyväksyi, ei pelkästään sen nostalgia-arvon takia vaan myös yleisen hygienian. Tämä on ensimmäinen kirja, jolla osallistun Sivumennen-podcastin ja -blogin #hyllynlämmittäjä-haasteeseen, jossa tarkoituksena on lukea vuoden aikana 12 vielä lukematonta kirjaa omasta hyllystä. Miki Liukkosen Lapset auringon alla on odottanut hyllyssä lukemistaan jo useamman vuoden ajan, muistaakseni ilmestymisvuodestaan (2013) lähtien. Liukkonenhan on oululainen kirjallisuuden enfant terrible ; nuoren, boheemin, vähän hullun rappiorunoilijan perikuva, joka väitti - kenties vain puolivakavissaan - uudistavansa suomalaisen kirjallisuude