Manny Shirazi: Viisi kiveä

Toistelin kaikkea mitä äiti oli sanonut. "Jos isot pojat lyövät sinua, se on oma syysi, koska menet ulos leikkimään." Shaban ystävälliset neuvot, isän alituinen lehdenluku ja hänen huomautuksensa šaahista, pääministeristä, öljystä ja kommunismista. En ymmärtänyt mitä ympärilläni tapahtui, kukaan ei juuri selittänyt sitä, mutta olin painanut mieleeni kaiken kiinnostavan mitä muut olivat sanoneet tai tehneet ja halusin muistaa sen kaiken ja tietää siitä enemmän.

Manny Shirazin esikoisromaani tarttui käteeni kirjaston hyllystä, jolle oli nostettu tyrkylle kirjoja, joita kukaan ei ollut lainannut vuosikausiin ja joita uhkasi siitä syystä siirto joko poistomyyntiin tai varaston hyllyille pölyttymään. Pienen tytön näkökulmasta kerrottu tarina 1950-luvun Iranista kuulosti mielenkiintoiselta, joten kiikutin kirjan kotiin.

Viisi kiveä on selvästi omaelämäkerrallinen. Iranilainen Homa-tyttö kuvailee lapsuuttaan väkivaltaisen isän, katkeruudessa rypevän äidin, uskontoonsa tukeutuvan isoäidin ja kotikadun värikkään lapsikaartin parissa. Omaelämäkerrallisuus näkyy selvimmin kerronnan näkökulmassa. Shirazi muistelee lapsuutensa tapahtumia sekä kriittisten että nostalgisten silmälasien läpi. Lapsuusmuistot on kirjoitettu aikuisen näkökulmasta, jota värittää jälkiviisaus ja myöhemmin opitut asiat. Kun vielä romaanin lopussa olevasta kirjailijahaastattelusta selviää, että Shirazi pakeni Iranista ja liittyi feministiseen liikkeeseen Britanniassa, voi kirjaa tulkita taas uudella tasolla. Aikuisen feministi-Shirazin ääni kuultaa läpi kriittisinä kannanottoina erityisesti isän harjoittamaa perheväkivaltaa ja yhteiskunnan patriarkaalisuutta vastaan. Toisaalta aika on kullannut myös joitakin Shirazin muistoja. Lapsuuden leikit ja seikkailut kavereiden kanssa kuvataan yksityiskohtaisesti ja hellän nostalgisesti.

Romaanista tuli väistämättä mieleen Marjane Satrapin Persepolis-sarjakuva, joka tosin sijoittuu eri aikaan, Iranin ja Irakin väliseen sotaan 1980-luvulle. Viisi kiveä keskittyy 1950-luvun alun tapahtumiin, eli Iranin öljyn kansallistamistaisteluun. Shirazilla on kuitenkin samankaltainen lapsen näkökulma ympärillä velloviin poliittisiin ja yhteiskunnallisiin muutoksiin kuin Satrapilla: pieni lapsi - tyttö kaiken lisäksi - ei voi mitenkään osallistua tai ymmärtää miesten hallitseman yhteiskunnan ilmiöitä ja joutuu usein tahtomattaan sijaiskärsijäksi. Mutta toisin kuin Satrapilla, Shirazin vanhoillisesta perheestä vain isä on poliittisesti aktiivinen; äidin ja isoäidin paikka on kotona, tietämättöminä, kouluttamattomina. Satrapin tavoin Shirazin romaaniin mahtuu kurjuudesta huolimatta lapsellisia huumorin pilkahduksia: esimerkiksi mustiin kokopitkiin huntuihin verhoillut musliminaiset näyttävät pikku-Homasta milloin jättimäisiltä munakoisoilta, milloin nokisilta savupiipuilta. :)

Romaanin kaunokirjalliset ansiot eivät nouse kovin korkealle. Olisin kaivannut enemmän jämäkkyyttä ja sujuvuutta: töksähtelevän lyhyitä lauseita olisi voinut yhdistellä ja osan karsia pois. Päiväkirjamaisia, yksityiskohtaisia muistoja olisi myös voinut tiivistää.

Manny Shirazista (oik. Sahab Mansoreh Samadizadeh) ei löydy juuri mitään tietoa netistä. Hän syntyi vuonna 1946 ja kuoli 1998. Romaanin loppuun on kuitenkin liitetty Pia Ingströmin tekemä kirjailijahaastattelu vuodelta 1986. Siinä Shirazi kertoo lyhyesti työstään iranilaisten naisten oikeuksien puolestapuhujana. Haastattelussa hän kuulostaa hyvin katkeralta ja jopa vihamieliseltä islaminuskoa ja erityisesti miehiä kohtaan. Romaanissakin minua häiritsi erityisesti se, miten Homa oppii jo pienenä, että hänen isänsä perheväkivalta, alkoholismi ja piittaamattomuus vaimoa ja lapsia kohtaan on jotain miessukupuolelle ominaista. Homan äiti ja erityisesti isoäiti vain toistelevat, että naisten osa on kärsiä ja olla kärsivällinen, alistua kohtaloonsa. Toisaalta perheen naisten ja tyttöjen oli käytännössä lähes mahdotonta edes ryhtyä vastarintaan, koska heillä ei ollut työpaikkaa, rahaa eikä minkäänlaista turvapaikkaa väkivaltaisen kodin ulkopuolella.

Heikoista puolistaan huolimatta Viisi kiveä oli ehdottomasti luettavan arvoinen kuriositeetti. Ei ansaitse vielä päätyä sinne varaston perukoille... :)

Manny Shirazi: Viisi kiveä. Like (Kääntöpiiri). 1989. 220 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: Javady Alley
Suomentaja: Irmeli Ruuska

Like: Viisi kiveä
Kirjasampo: Viisi kiveä