Kirjanurkkaus

Sain idean, jota pidin lapsellisuuksissani loistavana: kuljeskellessani yrityksen tiloissa olin huomannut, että jokaisessa työhuoneessa oli useita kalentereita, jotka eivät oikeastaan koskaan olleet ajan tasalla, eli pientä punaista rajainta ei ollut siirretty oikean päivämäärän kohdalle tai kuukausilehteä ei ollut käännetty. Tällä kertaa en unohtanut pyytää lupaa: - Saanko laittaa kalenterit ajan tasalle, herra Saito? Aivan huomaamatta hän vastasi myöntävästi. Ajattelin että minulla oli nyt oikea ammatti. Amélie Nothombia on hehkutettu mediassa jo useita vuosia. Japanissa syntynyt belgialainen kirjailija on saavuttanut jonkinlaisen kulttikirjailijan maineen pisteliään nokkelalla ja hulvattoman hauskalla kirjoitustyylillä, jota sävyttää hieman häiriintynyt musta huumori. Nöyrin palvelijanne on hänen tunnetuin romaaninsa, ja Alain Corneau on ohjannut siihen pohjautuvan elokuvan, Stupeur et tremblements (2003). Nöyrin palvelijanne perustuu kirjailijan omiin kokemuksiin tul...

"Eikö teistä ole ikävä elää syrjässä?" minä kysyin. "Syrjässä mistä?" hän vastasi. "Ei, kaiken kaikkiaan sanoisin, että me oikeastaan nautimme tästä eristyneisyydestä. Onko se hyvä vai paha, sitä en osaa sanoa. Tehtailijat ovat sanoneet meille, että he koemarkkinoivat mielellään tuotteitaan Savannahissa - hammastahnoja ja pesujauheita ja vastaavia - koska Savannah on täysin immuuni ulkoisille vaikutteille. John Berendt on newyorkilainen kolumnisti, toimittaja ja kirjailija. Hän matkusti juttumatkalle Yhdysvaltojen Vanhaan Etelään, Georgian osavaltion Savannahin kaupunkiin ja jäikin kaupunkiin useaksi vuodeksi. Tuloksena on matkakirja - tai pikemminkin kaupunkikuvaus - eksentrikkojen asuttamasta Etelän jäänteestä, joka vastustaa muutosta ja ulkopuolisia vaikutteita, eikä tunnu koskaan muuttuvan miksikään. Joku saattaa muistaa Savannahin kaupungin Tuulen viemää -romaanin (tai elokuvan) tapahtumapaikkana. Kaupunki on myös muusikko Johnny Mercerin synnyin...

Sitten hän katsoi peiliin. Hän katseli itseään niinkuin hänellä aina oli tapana, tyytyväisenä kuten ihminen, joka kohtaa eniten rakastamansa henkilön. Sitten hän avasi turkisvaippansa tarkastellakseen uutta pukuaan. Se oli lämmin untuvainen kevättalven puku. Kaulus oli reunustettu hyvin hienolla, valkoisella untuvalla, jonka hohde oli aivan läpikuultava ja joka ulottui osaksi olkapäille, vivahtaen siinä harmaaseen kuten linnunsiivessä. Myös vyötäröä kiersi tällainen untuvavyö, niin että nuori nainen omituisesti muistutti villiä lintua. Hänen päähinettään, jonkinlaista barettia, somisti värikäs, rohkea höyhentöyhtö, ja hänen niin kaunis vaalea päänsä näytti olevan valmis lentämään tavisorsien kera raekuuroja sinkoileviin harmaisiin pilviin.  Guy de Maupassant'n myöhäistuotantoa edustava romaani pursuilee korkealentoista kirjallista kielellä koreilua ja vanhanaikaisia eufemismeja. Romaani on - yksinkertaistettuna - kertomus rakkaussuhteesta viulunsoittaja Mariollen ja vaaralli...

'There is no need for us to know what freedom means, Susan. Freedom is a word like any word. It is a puff of air, seven letters on a slate. It is but the name we give to the desire you speak of, the desire to be free. What concerns us is the desire, not the name. Because we cannot say in words what an apple is, it is not forbidden us to eat the apple. It is enough that we know the names of our needs and are able to use these names to satisfy them, as we use coins to buy food when we are hungry. It is no great task to teach Friday such language as will serve his needs. We are not asked to turn Friday into a philosopher.' The basic setting of this novel is clear enough in the beginning: a woman, Susan Barton, is shipwrecked onto an island. She discovers that the island is inhabited by an elderly white man named Cruso, who has a black slave, Friday. Sound familiar? Yes, this is the old Robinson Crusoe story told from a female perspective. But the island and its inhabitants are...

Paluumatkalla humalaiset huutavat laivan huutokaupassa maapähkinäpusseja kymmenkertaiseen hintaan ja ottavat kouralla lohta seisovassa pöydässä, kun haarukalla ei oikein osu. Joku tukkii huudoista päätellen vessan siitä kerroksesta, jossa hyttimme on, ja kerrosemännät käyvät kolmesti hytissämme koputtamatta, mitään sanomatta, tarkastamassa vessan, samoin kuin muissakin kerroksen hyteissä, keskustellen keskenään viroksi ja olettaen, ettemme ymmärrä mitään. Satamassa on nuori seurue, joka on tuonut täyden lastin kaljaa, ja nyt he ihmettelevät, miten saisi sen kuljetettua kotiin. 60 litraako siinä on? Jonkun kaljalaatikko hajoaa ja purkit vierivät ympäri terminaalia. Mies konttaa Saku-purkkien perässä. Minua itkettää. Sofi Oksasen esikoisromaani Stalinin lehmät (2003) käsittelee pitkälti samoja teemoja kuin äskettäin ilmestynyt, palkittu Puhdistus (2008). Tarkastelun aiheena on jälleen Viron lähihistoria - Neuvostoajan kyydityksistä piileskeleviin metsäveljiin ja pula-ajan korvikekah...