Siirry pääsisältöön

Amélie Nothomb: Nöyrin palvelijanne

Sain idean, jota pidin lapsellisuuksissani loistavana: kuljeskellessani yrityksen tiloissa olin huomannut, että jokaisessa työhuoneessa oli useita kalentereita, jotka eivät oikeastaan koskaan olleet ajan tasalla, eli pientä punaista rajainta ei ollut siirretty oikean päivämäärän kohdalle tai kuukausilehteä ei ollut käännetty.
Tällä kertaa en unohtanut pyytää lupaa:

- Saanko laittaa kalenterit ajan tasalle, herra Saito?

Aivan huomaamatta hän vastasi myöntävästi. Ajattelin että minulla oli nyt oikea ammatti.


Amélie Nothombia on hehkutettu mediassa jo useita vuosia. Japanissa syntynyt belgialainen kirjailija on saavuttanut jonkinlaisen kulttikirjailijan maineen pisteliään nokkelalla ja hulvattoman hauskalla kirjoitustyylillä, jota sävyttää hieman häiriintynyt musta huumori. Nöyrin palvelijanne on hänen tunnetuin romaaninsa, ja Alain Corneau on ohjannut siihen pohjautuvan elokuvan, Stupeur et tremblements (2003).

Nöyrin palvelijanne perustuu kirjailijan omiin kokemuksiin tulkkina japanilaisessa suuryrityksessä. Huolimatta korkeasta työmotivaatiostaan ja täydellisestä japanin kielen taidostaan, Amélie ei pärjää armottoman työetiikan omaavassa yrityksessä, jossa vannotaan kohteliaisuusetiketin, kunnian ja kasvojen säilyttämisen nimeen naurettavuuksiin asti. Amélie ajautuukin vähitellen yhä alemmas arvohierarkiassa kopiokoneen käyttäjästä ja kahvinkeittäjästä laskujenselvittelijäksi, kalenterien päivittäjäksi ja lopulta, alhaisimpaan työhön mitä yritykseltä löytyy, eli vessojen siivoojaksi. Ironian ja yksityiskohtien sävyttämä romaani on nopeaa ja viihdyttävää luettavaa.

Amélie Nothomb: Nöyrin palvelijanne. Otava. 2001.
Ranskankielinen alkuteos: Stupeur et tremblements
Suomentaja: Annikki Suni

Wikipedia: Amélie Nothomb

Katso myös nämä:

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Anni Kytömäki: Kultarinta

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti Mutta ehkä muut ihmiset eivät metsässä ole samoja kuin avotaivaan alla. He muuttuvat yhtä aikaa läpinäkyviksi ja salaperäisiksi, tavallisiksi ja oudoiksi, samaksi aineeksi kuin tuuli, linnunlaulu ja neulasten kärjissä tiukkuvat vesihelmet. Metsässä heidän ytimeensä näkee hetkittäin. Tai ei, sen vain aavistaa. Olin lukenut yhden sivun ja yli 600 oli vielä edessä, kun minun piti laskea kirja alas ja hengähtää hetki. Anni Kytömäen kirjoitustyyli on pakahduttavan kaunista, lumoavaa, tarkkaa ja kuvailevaa. Luontosanat kuulostavat eksoottisilta uudissanoilta, mutta samalla ikiaikaisen perinteisiltä. Puhutaan murskasiipi linnusta, vesikivestä , maata suonivista poluista ja äänestä, joka sujuttelee puiden takaa. Sanotaan, että suomen kielessä ja murteissa on satoja eri sanoja pelkästään lumelle, mutta Kytömäen romaani osoittaa, miten runsaasti kielestä löytyy myös muita Suomen luontoon ja metsien kulttuuriperintöön liittyviä sanoja, joita tällainen luonnos

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

Kirjabloggaaja teatterissa: Saako olla sardiini

  Viime lauantaina pääsin pitkästä aikaa istahtamaan teatterin penkkiin, kun klassikkofarssi Saako olla sardiini (ohjaaja Tommi Auvinen ) sai ensi-iltansa Kuopion kaupunginteatterissa. En tiennyt etukäteen näytelmästä juuri muuta kuin sen, että sitä on kutsuttu kaikkien aikojen hauskimmaksi farssiksi. Teos pohjautuu englantilaisen Michael Frayn Noises Off -näytelmään vuodelta 1982. Frayn näytelmää on sittemmin esitetty, muokattu, käännetty ja versioitu lukuisia kertoja eri puolilla maailmaa. Kuopion kaupunginteatterin Saako olla sardiini perustuu uuteen näytelmäsuomennokseen, joka on Mikko Koivusalon käsialaa. Frayn nimi pisti silmään teatterin ohjelmistosta, koska olen lukenut muutamia vuosia sitten kyseiseltä herralta romaanin Skios , joka on jäänyt mieleen yhtenä hauskimmista kirjoista, jonka olen koskaan lukenut. Tämän ennakkotiedon perusteella osasin siis odottaa jotain hyvää.  Saako olla sardiini ei tuottanut pettymystä. Kahteen ja puoleen tuntiin (20 minuutin väliajalla) mahtui