sunnuntai 8. maaliskuuta 2009

Sofi Oksanen: Stalinin lehmät

Paluumatkalla humalaiset huutavat laivan huutokaupassa maapähkinäpusseja kymmenkertaiseen hintaan ja ottavat kouralla lohta seisovassa pöydässä, kun haarukalla ei oikein osu. Joku tukkii huudoista päätellen vessan siitä kerroksesta, jossa hyttimme on, ja kerrosemännät käyvät kolmesti hytissämme koputtamatta, mitään sanomatta, tarkastamassa vessan, samoin kuin muissakin kerroksen hyteissä, keskustellen keskenään viroksi ja olettaen, ettemme ymmärrä mitään. Satamassa on nuori seurue, joka on tuonut täyden lastin kaljaa, ja nyt he ihmettelevät, miten saisi sen kuljetettua kotiin. 60 litraako siinä on? Jonkun kaljalaatikko hajoaa ja purkit vierivät ympäri terminaalia. Mies konttaa Saku-purkkien perässä. Minua itkettää.

Sofi Oksasen esikoisromaani Stalinin lehmät (2003) käsittelee pitkälti samoja teemoja kuin äskettäin ilmestynyt, palkittu Puhdistus (2008). Tarkastelun aiheena on jälleen Viron lähihistoria - Neuvostoajan kyydityksistä piileskeleviin metsäveljiin ja pula-ajan korvikekahviin ovat selvästi muhineet kirjailijan päässä jo useita vuosia. Näiltä osin Stalinin lehmät on kuin varhaisempi versio Puhdistuksesta, mutta vielä hieman sekava ja hiomaton. Liian monta yksityiskohtaa, liian monta kohtaloa yritetään selittää mahdollisimman lyhyesti ja ytimekkäästi. Romaani ei myöskään yllä syvyydessä tai moniulotteisuudessa samalla tasolle kuin Puhdistus.

Stalinin lehmät käyttää lähes samaa jaksottunutta, ajassa ja paikassa hyppelevää kerrontatyyliä kuin Puhdistuskin. Neuvosto-Viron 1970-luvulle pääosin sijoittuvat osiot vuorottelevat nykyajan Suomeen sijoittuvien jaksojen kanssa. Varhaisempi kertomus keskittyy Viron oloihin lähinnä Katariina-nimisen naisen ja hänen perheensä kautta. Katariina oppii varhain häpeämään virolaista identiteettiään mennessään naimisiin suomalaisen miehen kanssa. Suomessa heille syntyy tytär, Anna, jolle äiti opettaa jo varhain vaikenemisen taidon. Keneenkään ei voi luottaa, koska neuvostomielisiä vakoojia ja virolaisnaisten huorittelijoita on kaikkialla. Viron ja Suomen kulttuurit eivät onnistu kohtaamaan toisiaan ongelmitta kummassakaan maassa. Virolaisia naisia halveksutaan Suomessa ja suomalaisille turisteille nauretaan Tallinnassa.

Annan kasvutarinaa seurataan ensimmäisessä persoonassa hänen näkökulmastaan. Hänen elämäänsä dominoi varhaisesta iästä lähtien bulimia, josta kukaan - ei edes oma perhe - saa tietää. Anna itse tuntuu elävän syömishäiriönsä kanssa jonkinlaisessa henkilökohtaisessa symbioosissa. Hän kontrolloi ja sortaa syömisellä omaa kehoaan ja painoaan. Syömishäiriöisen ihmisen ajatuksista, tunteista ja motiiveista kertovat jaksot ovatkin romaanin ehkä parhainta antia. Ostoslistojen tekeminen, ruokien jakaminen ns. turva- ja vaararuokiin (mitä saa syödä kohtuudella vs. mikä johtaa väistämättä ahmimis- ja oksentamissessioon), kalorimäärien ulkoaopettelu ja kalkkitablettien napsiminen on kuvattu realistisen oloisesti, sen kummemmin asiaa kaunistelematta.

Sen sijaan moni kirjan henkilöistä jää hyvin yksiulotteiseksi. Annan kautta tutustumme hänen kumppaneihinsa, sukupuolettomiin lempinimien takana piileskeleviin henkilöihin, Hukkaan, Vileniin ja Pikkupeikkoon. He jäävät kuitenkin lukijalle etäisiksi eikä heistä oikein jaksa kiinnostuakaan. Tämä taas toisaalta ehkä peilaa Annan omaa maailmaa: hän ei päästä muita liian lähelle itseään, koska hänellä on ja voi olla vain yksi rakastaja, bulimia, josta tulee hänen Herransa, jota hän palvoo ja tottelee.

Sofi Oksanen: Stalinin lehmät. Bazar. 2003. 478 sivua.

SofiOksanen.com
HS Kirjat 2003: "Nälkä, joka ei syömällä lähde"
HS Kirjat 2008: "Vuosisadan emotionaalinen häiriö"
Kiiltomato/Kyösti Niemelä: "Syömishäiriöiden ja neuvostoajan vallankäyttöä"
Bazar: Stalinin lehmät
WSOY: Stalinin lehmät
WSOY: Sofi Oksanen

2 kommenttia:

  1. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  2. Hyviä havaintoja, hyvä kirjoitus.

    Itse luin Stalinin lehmät ennen puhdistusta, ja se auttoi rakenteen ymmärryksessä.

    VastaaPoista