Siirry pääsisältöön

Haruki Murakami: What I Talk About When I Talk About Running

Basically I agree with the view that writing novels is an unhealthy type of work. When we set off to write a novel, when we use writing to create a story, like it or not a kind of toxin that lies deep down in all humanity rises to the surface. All writers have to come face-to-face with this toxin and, aware of the danger involved, discover a way to deal with it, because otherwise no creative activity in the real sense can take place. (Please excuse the strange analogy: with a fugu fish, the tastiest part is the portion near the poison - this might be something similar to what I'm getting at.) No matter how you spin it, this isn't a healthy activity.

Haruki Murakami's memoir is somewhere between a diary, a runner's log, an essay on the philosophy of running, writing and life itself. After reading and re-reading most of the author's novels, it's interesting to find out something more about the man behind all the stories that make seemingly everyday events sound fascinating and magical.

What I Talk About When I Talk About Running explains how Murakami first got the idea of becoming an author (on 1st April, 1978, in the middle of a baseball game in Japan, when Dave Hilton hit the ball), why he started running 10 km every day, six days a week, and how he trained for and competed in a triathlon. He writes about his experiences of running the "original" marathon from Athens to Marathon, running the sixty-two mile (about 100 km) ultramarathon in Hokkaido, Japan, and training with Olympic athletes in Central Park, New York for the 2005 New York City Marathon. He also reflects on getting older and how he feels about his race times no longer improving - no matter how much he trains.

The memoir feels authentic and deeply personal. It almost makes me want to start running, just because Murakami makes it sound so amazing. :)

Haruki Murakami: What I Talk About When I Talk About Running. Knopf. 2008. 180 pages.
Originally published in Japanese as Hashiru Koto ni Tsuite Kataru Toki no Boku no Kataru Koto
Translated by Philip Gabriel

Haruki Murakami.com
NY Sun review: What I Talk About When I Talk About Running
Runners World article on Haruki Murakami
Wikipedia: Haruki Murakami

See also:

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

José Saramago: Luola

[...] jotkut lukevat koko ikänsä eivätkä pääse koskaan lukemansa sisälle, he takertuvat tekstiin eivätkä ymmärrä että sanat ovat vain virtaavan joen poikki aseteltuja kiviä, ne ovat sitä varten että pääsisimme niitä myöten toiselle rannalle, sillä pääasia on juuri se toinen ranta, Paitsi jos, Paitsi jos mitä, Paitsi jos sellaisella joella ei olekaan pelkästään kahta rantaa vaan monta, jos jokainen lukija on itse oma rantansa ja jos se ranta, jolle hänen on päästävä, onkin juuri hänen ja vain hänen [...] Yritin joskus lukea José Saramagon Toinen minä -romaania, mutta en päässyt muutamaa kymmentä sivua pidemmälle. En pitänyt kilometrin pituisista lauseista, verkkaisesta tahdista ja sekavasta dialogista, jossa ei tiennyt kuka sanoi mitäkin. Tartuin siis hieman vastahakoisesti lukupiirikirjaamme Luolaan . Yllätyin, miten mukaansatempaava romaani oli (ainakin Toiseen minään verrattuna!) ja luin kuin luinkin 400-sivuisen järkäleen vajaassa viikossa. Tyyli tuntui heti alusta lähtien pe

Miki Liukkonen: Lapset auringon alla

100 on hyvä numero, hän ajatteli, se on tasapainoinen luku. Sillä on neljä jalkaa, se tuoksuu Omolle ja se on kissa. Niinpä Jonas osti appelsiineja. Hän osti niitä neljä, yhtä monta kuin kissalla on jalkaa, ja saippuaa, samanlaista kuin mitä mummolassa oli ollut hänen lapsuudessaan. Vihreää ja mäntysuovan tuoksuista. Tällaisen saippuan olemassaolon Jonas ehdottomasti hyväksyi, ei pelkästään sen nostalgia-arvon takia vaan myös yleisen hygienian. Tämä on ensimmäinen kirja, jolla osallistun Sivumennen-podcastin ja -blogin #hyllynlämmittäjä-haasteeseen, jossa tarkoituksena on lukea vuoden aikana 12 vielä lukematonta kirjaa omasta hyllystä. Miki Liukkosen Lapset auringon alla on odottanut hyllyssä lukemistaan jo useamman vuoden ajan, muistaakseni ilmestymisvuodestaan (2013) lähtien. Liukkonenhan on oululainen kirjallisuuden enfant terrible ; nuoren, boheemin, vähän hullun rappiorunoilijan perikuva, joka väitti - kenties vain puolivakavissaan - uudistavansa suomalaisen kirjallisuude