tiistai 27. huhtikuuta 2010

Virginia Woolf: Oma huone

Sillä vakaa käsitykseni on, että jos elämme vielä ainakin sata vuotta [...] ja jos meillä on kullakin viisisataa puntaa vuodessa ja omat huoneet; jos vapaus on muodostunut meille tavaksi ja jos meillä on rohkeutta kirjoittaa täsmälleen niin kuin ajattelemme; [...] siinä tapauksessa tilaisuus on ilmaantunut ja kuollut runoilija, Shakespearen sisar, ottaa uudelleen sen hahmon josta hän on luopunut niin usein.

Oma huone
ei välttämättä kuulu kaunokirjallisuuden piiriin, vaikka sisältääkin fiktiivisiä elementtejä. Ennemminkin se on kirjallisuustieteellinen teos, feminismin klassikko, joka kaikkien nais- ja miksei myös mieskirjailijoiden pitäisi lukea. Teos perustuu kahteen Virginia Woolfin vuonna 1928 pitämään esitelmään ja sen perusajatukset on esitetty myös Woolfin esseessä Naiset ja kirjallisuus (1929).

Woolfin mielipiteet pohjautuvat ajatukselle siitä, että naisella tulee olla oma huone ja rahaa, jotta hän voisi toimia kirjailijana tai runoilijana. Tilan ja varallisuuden omistaminen tuntuu nykyaikana melko itsestään selvältä, vaikka vielä 1900-luvun alussa vain kaikista etuoikeutetuimmat naiset pystyivät omistamaan elämänsä kirjoittamiselle. Nykyään tosin voisi vastaavasti ajatella, että rikkaiden länsimaiden naiset ovat edelleen huomattavasti etuoikeutetumpia kuin kehitysmaiden naiset, joilla on usein heikommat mahdollisuudet tarttua kynään ja tuottaa tekstiä laajemmalle yleisölle.

Woolf lähestyy aihetta "Naiset ja kirjallisuus" kuin salapoliisi. Hän lähtee etsimään vastauksia kysymykseensä naisten suhteesta kirjallisuuteen Englannin sivistyksen alkulähteiltä. Pyrkiessään sisään arvostetun yliopiston kirjastoon hänet kuitenkin pysäyttää vahtimestari, koska "naiset pääsevät kirjastoon vain siinä tapauksessa, että heitä seuraa collegen jäsen tai että heillä on mukanaan suosituskirje." Englannin korkeakoulutuslaitoksen sovinismi näyttäytyy tässä kaikessa jyrkkyydessään. (Elitismi tosin elää ja voi hyvin vielä tänäkin päivänä: Englannin yliopiston kirjastoihin pääsevät toki jo sekä naiset että miehet, mutta vain yliopiston opiskelijat ja henkilökunta. "Ulkopuolisilta" vaaditaan edelleen vähintään suosituskirje!)

Woolfin tutkimusretki jatkuu British Museumin kirjastoon. Hän kahlaa lukemattomien, lähes poikkeuksetta miesten kirjoittamien opusten läpi, joissa naisia varoitetaan ankarasti ryhtymästä kirjailijoiksi. Naisten tulee pysyä riippuvaisina miehistä kaikissa elämänvaiheissaan. Onko siis ihme, että ennen 1800-luvun Brontëja ja Austeneita naisia ei juuri kirjallisuuspiireissä näkynyt? Heillä ei, aivan kirjaimellisesti, ollut omaa huonetta saati rahaa. Woolf leikittelee myös ajatuksella, että entä jos William Shakespearella olisi ollut kirjallisesti lahjakas sisar, Judith. Millainen tämän elämä olisi ollut näytelmäkirjailijana ja naisena 1500-luvun lopulla?

Monet teoksessa esitetyistä ajatuksista ja huomioista ovat edelleen ajankohtaisia. Brontën sisarukset sekä mm. George Eliot (oik. Mary Anne Evans) päätyivät julkaisemaan teoksiaan omana aikanaan miesten nimillä, jotta ne otettaisiin vakavasti. Nykykirjailijoista esim. Pirkko Saisio on julkaissut teoksia myös Jukka Larssonin nimellä. Salanimellä oli mielenkiintoinen vaikutus kirjallisuuskriitikoihin: samat (mies)kriitikot, jotka haukkuivat Pirkko Saision muita teoksia, kirjoittivatkin yllättäen ylistäviä arvioita Jukka Larssonin romaaneista. Onko kirjailijan sukupuolella todellakin edelleen näin suuri vaikutus itse teoksen arvoon muiden ihmisten silmissä?

Virginia Woolf: Oma huone. Tammi.1999.
Englanninkielinen alkuteos: A Room of One's Own
Suomentaja: Kirsti Simonsuuri

Klassikkogalleria: Virginia Woolf
Kirjasto.sci.fi: Virginia Woolf
Wikipedia: Virginia Woolf

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti