Siirry pääsisältöön

Hervé Guibert: Ystävälle joka ei pelastanut henkeäni

Päällys: Liisa Holm
Minulla oli aids kolme kuukautta. Tarkemmin sanoen uskoin kolmen kuukauden ajan, että olin tuomittu kuolemaan aidsiksi sanottuun tautiin. En elätellyt harhaluuloja sairaudestani, sillä positiivinen testitulos yhdessä analyysien kanssa osoittivat, että vereeni oli pesiytynyt tuhoprosessi. Mutta noiden kolmen kuukauden kuluttua muuan erikoinen sattuma sai minut uskomaan lähes vuorenvarmasti, että pelastuisin taudista, jota kaikki pitivät edelleen parantumattomana. Olin kertonut tuomiostani vain yhden käden sormilla laskettaville ystävilleni, enkä kertonut nytkään muille kuin heille että parantuisin, että tuon erikoisen sattuman ansiosta olisin maailman ensimmäisiä ihmisiä, jotka selviäisivät hengissä tuosta armottomasta taudista.

Näin alkaa Hervé Guibert'n avainromaani, joka oli ainakin omassa lähikirjastossani laitettu fiktiivisten romaanien joukkoon, vaikka se muistuttaa ennemminkin päiväkirjamuotoista omaelämäkerrallista tilitystä.

Kirjailija ryhtyy kirjoittamaan kirjaa joulukuussa 1988 saatuaan saman vuoden alkupuolella tietää olevansa hiv-positiivinen. Kirjassa hän muistelee ensin hyvän ystävänsä "Muzilin" (peitenimi filosofi Michel Foucault'lle) suhtautumista samaan sairauteen; Foucault kuoli aidsiin liittyviin ongelmiin vuonna 1984. Vähitellen Guibert siirtyy kuvailemaan omia tuntemuksiaan: epäuskoa ensimmäisten oireiden ilmaantuessa sekä pelonsekaista jännitystä ennen verinäytteen antamista ja tulosten odottelua. Kun positiivinen tulos lopulta varmistuu ja sairaus etenee, Guibert jatkaa kylmän rehellistä raportointia siitä, miten yllättäen kohoavat valkosoluarvot herättävät hetkellisiä toiveita paremmasta; miten 1980-luvun Euroopassa puhuttiin aidsista homojen ja afrikkalaisten sairautena ja kuinka epidemiaan yritettiin epätoivoisesti keksiä parannuskeinoa ja rokotetta.

Guibert kirjoittaa synkän avoimesti myös siitä, miltä tuntuu, kun tietää kuolevansa muutaman kuukauden tai viikon sisällä:

Eikö olisi parempi hirttäytyä? Matoun mukaan se vaati vain lämpöpatterin ja polvien notkistamisen. Eikö olisi parempi odottaa? Odottaa viruksen aiheuttamaa luonnollista epäkuolemaa? Sekä jatkaa kirjojen kirjoittamista ja piirtämistä aina ja aina vain ja sitten vielä vähän, aina sekoamiseen saakka?

Aidsiin sairastuvista ihmisistä kertovia romaaneja on kirjoitettu melko paljon, mutta Guibert oli yksi ensimmäisistä, joka kertoi hiv-positiivisuuden kanssa elämisestä omaelämäkerrallisuuden kautta. Romaanista puuttuu turha melodramaattisuus ja ennalta-arvattavuus: Guibert yksinkertaisesti kuvailee jokapäiväistä elämäänsä ja sairauttaan sellaisena kuin sen itse kokee. Lukija elää mukana tunteiden vuoristoradassa, toivon ja epätoivon vaihdellessa keskenään. Jotenkin tieto siitä, että kirjailija ei ole vain yrittänyt asettua hiv-positiivisen henkilön asemaan vaan tilittää paperille omakohtaisia, todellisia tuntemuksiaan, tekee kirjasta jotenkin intiimimmän, koskettavamman ja ihon alle menevän. Kirjoittaminen on selvästi toiminut Guibert'lle eräänlaisena terapiakeinona, tapana käsitellä sairauden vääjäämätöntä etenemistä ja pukea tunteensa sanoiksi.

Romaani aiheutti ilmestyttyään melkoisen kohun Ranskassa, ja Guibert joutui mediamyllytykseen eräänlaisena hiv-positiivisuuden julkkisikonina -- melko kyseenalainen kunnia... Hän kirjoitti vielä kaksi suomentamatonta jatko-osaa tälle romaanille: Le Protocole compassionel (1991) ja L'Homme au chapeau rouge (1992). Ja pitihän se kirjailijan lopullinen kohtalo myös selvittää: Guibert yritti itsemurhaa joulukuussa 1991 ja kuoli kaksi viikkoa myöhemmin.

Hervé Guibert: Ystävälle joka ei pelastanut henkeäni. Tammi. 1991.
Ranskankielinen alkuteos: À l'ami qui ne m'a pas sauvé la vie
Suomentaja: Erkki Jukarainen

Wikipedia: Hervé Guibert
HS kirjat: "Kuolema työssään. Ranskan tunnetuin aids-potilas Hervé Guibert teki sairaudestaan julkisen näytöksen"

Kommentit

  1. Kirjan nimi herätti kiinnostusta ja nyt myös kirja! Kiitos arviostasi :)

    VastaaPoista
  2. Kirjan nimi on tosiaan hieno! Ja kuulostaa aika hurjalta kirjalta.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

José Saramago: Luola

[...] jotkut lukevat koko ikänsä eivätkä pääse koskaan lukemansa sisälle, he takertuvat tekstiin eivätkä ymmärrä että sanat ovat vain virtaavan joen poikki aseteltuja kiviä, ne ovat sitä varten että pääsisimme niitä myöten toiselle rannalle, sillä pääasia on juuri se toinen ranta, Paitsi jos, Paitsi jos mitä, Paitsi jos sellaisella joella ei olekaan pelkästään kahta rantaa vaan monta, jos jokainen lukija on itse oma rantansa ja jos se ranta, jolle hänen on päästävä, onkin juuri hänen ja vain hänen [...] Yritin joskus lukea José Saramagon Toinen minä -romaania, mutta en päässyt muutamaa kymmentä sivua pidemmälle. En pitänyt kilometrin pituisista lauseista, verkkaisesta tahdista ja sekavasta dialogista, jossa ei tiennyt kuka sanoi mitäkin. Tartuin siis hieman vastahakoisesti lukupiirikirjaamme Luolaan . Yllätyin, miten mukaansatempaava romaani oli (ainakin Toiseen minään verrattuna!) ja luin kuin luinkin 400-sivuisen järkäleen vajaassa viikossa. Tyyli tuntui heti alusta lähtien pe

Miki Liukkonen: Lapset auringon alla

100 on hyvä numero, hän ajatteli, se on tasapainoinen luku. Sillä on neljä jalkaa, se tuoksuu Omolle ja se on kissa. Niinpä Jonas osti appelsiineja. Hän osti niitä neljä, yhtä monta kuin kissalla on jalkaa, ja saippuaa, samanlaista kuin mitä mummolassa oli ollut hänen lapsuudessaan. Vihreää ja mäntysuovan tuoksuista. Tällaisen saippuan olemassaolon Jonas ehdottomasti hyväksyi, ei pelkästään sen nostalgia-arvon takia vaan myös yleisen hygienian. Tämä on ensimmäinen kirja, jolla osallistun Sivumennen-podcastin ja -blogin #hyllynlämmittäjä-haasteeseen, jossa tarkoituksena on lukea vuoden aikana 12 vielä lukematonta kirjaa omasta hyllystä. Miki Liukkosen Lapset auringon alla on odottanut hyllyssä lukemistaan jo useamman vuoden ajan, muistaakseni ilmestymisvuodestaan (2013) lähtien. Liukkonenhan on oululainen kirjallisuuden enfant terrible ; nuoren, boheemin, vähän hullun rappiorunoilijan perikuva, joka väitti - kenties vain puolivakavissaan - uudistavansa suomalaisen kirjallisuude