Siirry pääsisältöön

Hervé Guibert: Ystävälle joka ei pelastanut henkeäni

Päällys: Liisa Holm
Minulla oli aids kolme kuukautta. Tarkemmin sanoen uskoin kolmen kuukauden ajan, että olin tuomittu kuolemaan aidsiksi sanottuun tautiin. En elätellyt harhaluuloja sairaudestani, sillä positiivinen testitulos yhdessä analyysien kanssa osoittivat, että vereeni oli pesiytynyt tuhoprosessi. Mutta noiden kolmen kuukauden kuluttua muuan erikoinen sattuma sai minut uskomaan lähes vuorenvarmasti, että pelastuisin taudista, jota kaikki pitivät edelleen parantumattomana. Olin kertonut tuomiostani vain yhden käden sormilla laskettaville ystävilleni, enkä kertonut nytkään muille kuin heille että parantuisin, että tuon erikoisen sattuman ansiosta olisin maailman ensimmäisiä ihmisiä, jotka selviäisivät hengissä tuosta armottomasta taudista.

Näin alkaa Hervé Guibert'n avainromaani, joka oli ainakin omassa lähikirjastossani laitettu fiktiivisten romaanien joukkoon, vaikka se muistuttaa ennemminkin päiväkirjamuotoista omaelämäkerrallista tilitystä.

Kirjailija ryhtyy kirjoittamaan kirjaa joulukuussa 1988 saatuaan saman vuoden alkupuolella tietää olevansa hiv-positiivinen. Kirjassa hän muistelee ensin hyvän ystävänsä "Muzilin" (peitenimi filosofi Michel Foucault'lle) suhtautumista samaan sairauteen; Foucault kuoli aidsiin liittyviin ongelmiin vuonna 1984. Vähitellen Guibert siirtyy kuvailemaan omia tuntemuksiaan: epäuskoa ensimmäisten oireiden ilmaantuessa sekä pelonsekaista jännitystä ennen verinäytteen antamista ja tulosten odottelua. Kun positiivinen tulos lopulta varmistuu ja sairaus etenee, Guibert jatkaa kylmän rehellistä raportointia siitä, miten yllättäen kohoavat valkosoluarvot herättävät hetkellisiä toiveita paremmasta; miten 1980-luvun Euroopassa puhuttiin aidsista homojen ja afrikkalaisten sairautena ja kuinka epidemiaan yritettiin epätoivoisesti keksiä parannuskeinoa ja rokotetta.

Guibert kirjoittaa synkän avoimesti myös siitä, miltä tuntuu, kun tietää kuolevansa muutaman kuukauden tai viikon sisällä:

Eikö olisi parempi hirttäytyä? Matoun mukaan se vaati vain lämpöpatterin ja polvien notkistamisen. Eikö olisi parempi odottaa? Odottaa viruksen aiheuttamaa luonnollista epäkuolemaa? Sekä jatkaa kirjojen kirjoittamista ja piirtämistä aina ja aina vain ja sitten vielä vähän, aina sekoamiseen saakka?

Aidsiin sairastuvista ihmisistä kertovia romaaneja on kirjoitettu melko paljon, mutta Guibert oli yksi ensimmäisistä, joka kertoi hiv-positiivisuuden kanssa elämisestä omaelämäkerrallisuuden kautta. Romaanista puuttuu turha melodramaattisuus ja ennalta-arvattavuus: Guibert yksinkertaisesti kuvailee jokapäiväistä elämäänsä ja sairauttaan sellaisena kuin sen itse kokee. Lukija elää mukana tunteiden vuoristoradassa, toivon ja epätoivon vaihdellessa keskenään. Jotenkin tieto siitä, että kirjailija ei ole vain yrittänyt asettua hiv-positiivisen henkilön asemaan vaan tilittää paperille omakohtaisia, todellisia tuntemuksiaan, tekee kirjasta jotenkin intiimimmän, koskettavamman ja ihon alle menevän. Kirjoittaminen on selvästi toiminut Guibert'lle eräänlaisena terapiakeinona, tapana käsitellä sairauden vääjäämätöntä etenemistä ja pukea tunteensa sanoiksi.

Romaani aiheutti ilmestyttyään melkoisen kohun Ranskassa, ja Guibert joutui mediamyllytykseen eräänlaisena hiv-positiivisuuden julkkisikonina -- melko kyseenalainen kunnia... Hän kirjoitti vielä kaksi suomentamatonta jatko-osaa tälle romaanille: Le Protocole compassionel (1991) ja L'Homme au chapeau rouge (1992). Ja pitihän se kirjailijan lopullinen kohtalo myös selvittää: Guibert yritti itsemurhaa joulukuussa 1991 ja kuoli kaksi viikkoa myöhemmin.

Hervé Guibert: Ystävälle joka ei pelastanut henkeäni. Tammi. 1991.
Ranskankielinen alkuteos: À l'ami qui ne m'a pas sauvé la vie
Suomentaja: Erkki Jukarainen

Wikipedia: Hervé Guibert
HS kirjat: "Kuolema työssään. Ranskan tunnetuin aids-potilas Hervé Guibert teki sairaudestaan julkisen näytöksen"

Kommentit

  1. Kirjan nimi herätti kiinnostusta ja nyt myös kirja! Kiitos arviostasi :)

    VastaaPoista
  2. Kirjan nimi on tosiaan hieno! Ja kuulostaa aika hurjalta kirjalta.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Anni Kytömäki: Kultarinta

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti Mutta ehkä muut ihmiset eivät metsässä ole samoja kuin avotaivaan alla. He muuttuvat yhtä aikaa läpinäkyviksi ja salaperäisiksi, tavallisiksi ja oudoiksi, samaksi aineeksi kuin tuuli, linnunlaulu ja neulasten kärjissä tiukkuvat vesihelmet. Metsässä heidän ytimeensä näkee hetkittäin. Tai ei, sen vain aavistaa. Olin lukenut yhden sivun ja yli 600 oli vielä edessä, kun minun piti laskea kirja alas ja hengähtää hetki. Anni Kytömäen kirjoitustyyli on pakahduttavan kaunista, lumoavaa, tarkkaa ja kuvailevaa. Luontosanat kuulostavat eksoottisilta uudissanoilta, mutta samalla ikiaikaisen perinteisiltä. Puhutaan murskasiipi linnusta, vesikivestä , maata suonivista poluista ja äänestä, joka sujuttelee puiden takaa. Sanotaan, että suomen kielessä ja murteissa on satoja eri sanoja pelkästään lumelle, mutta Kytömäen romaani osoittaa, miten runsaasti kielestä löytyy myös muita Suomen luontoon ja metsien kulttuuriperintöön liittyviä sanoja, joita tällainen luonnos

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

Tapio Tamminen: Islamin aseeton soturi: Ghaffar Khan ja talebanien synty

Ghaffar Khanin perustama Khudai Khidmatgar -liike on historiallisesti ilmeisesti ainutlaatuinen sosiaalinen keksintö, sillä missään muualla väkivallaton vastarintaliike ei ole järjestäytynyt kurinalaiseksi aseettomaksi armeijaksi. Eilisessä Hesarissa oli syyskuussa menehtyneen tietokirjailija Tapio Tammisen muistokirjoitus. Tamminen muistetaan ehkä parhaiten Tieto-Finlandian vuonna 2015 voittaneesta Kansankodin pimeämpi puoli -teoksesta (2015), mutta itse olen lukenut vain Tammisen vuonna 2011 ilmestyneen tietokirjan Abdul Ghaffar Khanista . Kirjan lukemisesta on jo aikaa, mutta bloggausta en ole siitä tehnyt, joten päätin nyt kaivella vanhat muistiinpanot esiin.   Islamin aseeton soturi kertoo siis Ghaffar Khanista, joka perusti maailman suurimmaksi rauhanarmeijaksi kutsutun aseettoman liikkeen 1920-luvun lopulla brittiläisen Intian luoteisella raja-alueella, joka on nykyisin osa Pakistania. Tällä vuosituhannella kyseinen alue on tullut tunnetuksi erityisesti Yhdysvaltain pommituksi