Siirry pääsisältöön

Hanna Hauru: Paperinarujumala

"Ottakaa koko kansakunta opetuslapsiksenne. Maailmanloppu koittaa aprillipäivänä 1962." Niin Jumala minulle puhui ja jatkoi: "Valittu olet sinä. Kiirehdi vielä tänään. Me yhdessä tarvitsemme 800 uskollista opetuslasta, jotta kansanne välttyy kadotukselta ja pääsee minun valtakuntaani. Sinä olet heidät hankkiva."

Kun Laina Heinonen, Oulun kaupungintalolla työskentelevä sihteeri, vastaa erään työpäivän päätteeksi puhelimeen, hän hämmästyy kuullessaan Jumalan äänen. Jumala käskee Lainan hankkia 800 opetuslasta tai muuten ihmiskunta tuhoutuu.

Hanna Hauru on tarttunut uudessa romaanissaan kiehtovaan aiheeseen: heinoslaiseen herätysliikkeeseen, joka toimi Oulussa 1960-luvulla. Liikkeen perusti Laila (kirjassa siis Laina) Heinonen, joka kutsui itseään profeetaksi ja ennusti lopun aikoja.

Pidän Haurun teoksista, koska ne poikkeavat täysin kaikesta muusta, mitä yleensä luen. Ne ovat synkän absurdeja, pieniä kummajaisia, kielellisiä mestariteoksia. Olen enemmän tai vähemmän pitänyt kaikista Haurun aiemmista teoksista, joten odotukset olivat korkealla myös tälle. Varsinkin, kun uskonnolliset lahkot tosiaan jostain syystä kiehtovat minua aiheena. Paperinarujumala tuotti kuitenkin pienoisen pettymyksen.

Odotin kirjalta jotain syvempää, jotain enemmän. Päähenkilö ja minäkertoja Laina Heinonen jää kovin etäiseksi hahmoksi. Haurun aiemmissa romaaneissa olen pitänyt erityisesti niiden aistillisista, groteskeista kielikuvista ja raadollisesta henkilökuvauksesta. Tässä teoksessa kielikään ei ollut niin räiskyvän yllättävää kuin aiemmissa.


Tarinakin on typistetty tyngäksi; se tuntui jo liian pelkistetyltä: Laina saa puhelun Jumalalta, kertoo asiasta siskolleen ja yhdessä he perustavat uuden uskonnollisen liikkeen. Kannattajajoukko kasvaa innokkaan värväyksen ansiosta, ja liikkeen seuraajat kokoontuvat bunkkeriin odottamaan maailmanloppua. Entä sitten, kun sitä ei tulekaan?

Alle 100-sivuisen, ohuen kirjan ahmaisee tunnissa. Sen lyhyet luvut ovat melkein kuin minimalistisia proosarunoja. Jokaiseen lauseeseen takertuu kuin oljenkorteen, kun yrittää imeä kirjasta kaiken mahdollisen. Silti jälkeenpäin jää jotenkin pettynyt olo: juoni on liiankin tiivis ja pelkistetty. Olisin kaivannut vähän enemmän lihaa tarinan luiden päälle.

Jos Haurun teokset kiinnostavat, niin suosittelen kokeilemaan esim. Utopia tai Tyhjien sielujen saari -pienoisromaaneita. Molemmat ovat Haurun vanhempaa tuotantoa ja pidin niistä enemmän kuin uudemmista.

Paperinarujumala on luettu myös Katjan, Hannan, Paulan ja Jaanan blogeissa. En taida tosiaan olla mielipiteineni yksin: kaikki ovat pitäneet kirjasta, mutta kaikki ovat myös toivoneet lisää pituutta tai syvyyttä tarinaan! :)

Hanna Hauru: Paperinarujumala. Like. 2013. 95 sivua.

Like: Paperinarujumala
Kirjavinkit: Paperinarujumala
Savon Sanomat: Paperinarujumala

Kommentit

  1. Minäkin luin tämän kirjan vasta ja ihastuin Haurun tyyliin. Pieni kummajainen oli kyllä oikein osuva kuvaus tästä kirjasta. Kiitos myös noista muista lukuvinkeistä.

    VastaaPoista
  2. Nimenomaan: hieno kirja, mutta niin lyhyt! Luin sen 15 minuutissa ja jäin kaipaamaan enemmän ydintä. Intensiivinen ja kauniisti kirjoitettu, kuitenkin.

    VastaaPoista
  3. Paperinarujumala oli ensimmäinen lukemani kirja Haurulta, mutta se poikkeaa tosiaan aika paljon aiemmista. Esimerkiksi Tyhjien sielujen saareen verrattuna tämä oli hyvin siloiteltu ja suoraviivainen. Ikään kuin popularisoitu.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Anni Kytömäki: Kultarinta

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti Mutta ehkä muut ihmiset eivät metsässä ole samoja kuin avotaivaan alla. He muuttuvat yhtä aikaa läpinäkyviksi ja salaperäisiksi, tavallisiksi ja oudoiksi, samaksi aineeksi kuin tuuli, linnunlaulu ja neulasten kärjissä tiukkuvat vesihelmet. Metsässä heidän ytimeensä näkee hetkittäin. Tai ei, sen vain aavistaa. Olin lukenut yhden sivun ja yli 600 oli vielä edessä, kun minun piti laskea kirja alas ja hengähtää hetki. Anni Kytömäen kirjoitustyyli on pakahduttavan kaunista, lumoavaa, tarkkaa ja kuvailevaa. Luontosanat kuulostavat eksoottisilta uudissanoilta, mutta samalla ikiaikaisen perinteisiltä. Puhutaan murskasiipi linnusta, vesikivestä , maata suonivista poluista ja äänestä, joka sujuttelee puiden takaa. Sanotaan, että suomen kielessä ja murteissa on satoja eri sanoja pelkästään lumelle, mutta Kytömäen romaani osoittaa, miten runsaasti kielestä löytyy myös muita Suomen luontoon ja metsien kulttuuriperintöön liittyviä sanoja, joita tällainen luonnos

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

Tapio Tamminen: Islamin aseeton soturi: Ghaffar Khan ja talebanien synty

Ghaffar Khanin perustama Khudai Khidmatgar -liike on historiallisesti ilmeisesti ainutlaatuinen sosiaalinen keksintö, sillä missään muualla väkivallaton vastarintaliike ei ole järjestäytynyt kurinalaiseksi aseettomaksi armeijaksi. Eilisessä Hesarissa oli syyskuussa menehtyneen tietokirjailija Tapio Tammisen muistokirjoitus. Tamminen muistetaan ehkä parhaiten Tieto-Finlandian vuonna 2015 voittaneesta Kansankodin pimeämpi puoli -teoksesta (2015), mutta itse olen lukenut vain Tammisen vuonna 2011 ilmestyneen tietokirjan Abdul Ghaffar Khanista . Kirjan lukemisesta on jo aikaa, mutta bloggausta en ole siitä tehnyt, joten päätin nyt kaivella vanhat muistiinpanot esiin.   Islamin aseeton soturi kertoo siis Ghaffar Khanista, joka perusti maailman suurimmaksi rauhanarmeijaksi kutsutun aseettoman liikkeen 1920-luvun lopulla brittiläisen Intian luoteisella raja-alueella, joka on nykyisin osa Pakistania. Tällä vuosituhannella kyseinen alue on tullut tunnetuksi erityisesti Yhdysvaltain pommituksi