William Shakespeare: Kaksi nuorta veronalaista

Jos hylkään oman Juliani, rikon valani;
jos rakastan ihanaa Silviaa, rikon valani;
jos petän ystäväni, rikon valani kahta kauheammin.
Ja juuri se voima, joka valat minusta kirvoitti,
on tämän kolmoispetoksen alku ja juuri.
Rakkaudesta valan vannoin ja rakkaudesta rikon sen.

Aivan aluksi paljastan tietämättömyyteni: tulkitsin ensin näytelmän otsikon olevan Kaksi nuorta "veron-alaista", siis verotettavaa henkilöä, ja ajattelin, että onpa kuivakka ja omituinen nimi. Vasta näytelmän esipuhetta lukiessani tajusin, että kyseessä on kaksi Veronan kaupungista kotoisin olevaa henkilöä! :)

Kaksi nuorta veronalaista on jossain b-luokan romanttisen komedian ja teiniromanssin väliltä. Näytelmän henkilöt ovat nuoria ja impulsiivisia. Rakkaudentunnustukset ovat intohimoisia, mutta niiden kohde saattaa vaihtua aivan yllättäen. Miehet rehentelevät ja kilpailevat keskenään yhdestä ja samasta naisesta. Samaan aikaan eräs toinen nainen on ihastunut renttuun ja haikailee ihastuksensa perään saamatta vastarakkautta. Kolmiodraamasta tulee neliödraama, ja valepuvut sekoittavat soppaa vielä enemmän. Meno on välillä kuin opiskelijabileissä.

Shakespeare itsekin oli ehkä alle 30-vuotias kirjoittaessaan näytelmää. Varhaisimmaksi mahdolliseksi kirjoittamisvuodeksi on arvioitu 1587, jolloin kirjailija olisi ollut 23-vuotias. Kuten Kai Savola esipuheessaan huomauttaa, Shakespeare oli ilmeisesti itsekin kokenut jonkinlaista rakkauden huumaa nuorena, koska hän anoi poikkeuslupaa saadakseen mennä naimisiin 18-vuotiaana itseään kahdeksan vuotta vanhemman Anne Hathawayn kanssa (Anne oli myös raskaana...). Joka tapauksessa Kahta nuorta veronalaista pidetään Shakespearen ensimmäisenä näytelmänä - epäkypsänä ja keskeneräisenä varhaiskauden tuotoksena.

Näytelmä on tosiaan jotenkin hiomaton, mutta sekava lopputulos ei ainakaan johdu yrittämisen tai intohimon puutteesta. Juoni syöksähtelee ja laukkaa eteenpäin kuin pillastunut hevonen. Kaksi nuorta miestä, Valentin ja Proteus, hyvästelevät toisensa Valentinin lähtiessä matkalle Milanoon. Pian Proteuksen isä päättää, että hänenkin poikansa pitäisi päästä näkemään "suurta maailmaa" Milanossa. Proteus jättää haikeat jäähyväiset rakkaalle Julialleen ja jättää Veronan. Hän on kuitenkin tuskin päässyt perille Milanoon, kun jo rakastuu päätä pahkaa Milanon herttuan tyttäreen, Silviaan, johon Valentin on jo ehtinyt iskeä silmänsä aiemmin. Proteus pettää ystävänsä paljastamalla herttualle Valentinin tunteista, minkä seurauksena herttua karkottaa Valentinin kaupungista. Joukko maantierosvoja sieppaa Valentinin, mutta mies saa juoniteltua itsensä joukkion johtajaksi.

Seuraavassa spoilereita myös näytelmän loppupuolelta:
Sillä välin rakastettuaan kaipaava Julia on päättänyt matkustaa Proteuksen perässä Milanoon. Hän pukeutuu palveluspojan valepukuun (ja käy häkellyttävän suorasanaisen keskustelun palvelijattarensa kanssa kalukukkaron rivoudesta). Vakoillessaan Proteusta hän saa tietenkin pian selville, että mies on unohtanut hänet ja yrittää vietellä Silviaa. Tämä ei kuitenkaan Juliaa hetkauta vaan hän vannoo yhä rakastavansa miestä.

Silvia sen sijaan haikailee karkotetun Valentinin perään ja karkaa salaa kodistaan. Maantierosvot vangitsevat hänet. Metsään päätyvät myös Proteus ja (edelleen pojaksi naamioitunut) Julia. Proteus pelastaa Silvian rosvojen kynsistä ja yrittää raiskata (!) hänet, mutta viime hetkellä Valentin astuu esiin puskan takaa ja estää häntä. Proteus katuu tekojaan, ja Valentin leppyy. Ystävykset lepyttelevät toisiaan niin innokkaasti, että Valentin jopa tarjoaa Silviaa ystävälleen sovinnon eleenä (vaikka Proteus vasta yritti raiskata tämän!). Tämä on Julialle liikaa, ja hän pyörtyy, jolloin hänen valepukunsa paljastuu. Proteus muistaakin samassa rakastavansa yhä Juliaa ja vannoo tälle ikuista uskollisuutta. Milanon herttua hyväksyy lopulta myös Valentinin ja Silvian liiton.
Tähän päättyy spoilaus.

Näytelmän loppu on täynnä niin omituisia ja epäuskottavia käänteitä, että on epäilty, että alkuperäisen käsikirjoituksen viimeiset sivut ovat joko kadonneet tai vahingoittuneet niin pahoin, että loppukohtaus on kursittu häthätää kokoon Shakespearen kuoleman jälkeen.

Vaikka näytelmän juoni on lapsellinen ja epäuskottava, siinä on eräs hahmo tai oikeastaan parivaljakko, joka on ehkä yksi hauskimmista tapauksista, joita olen Shakespearen näytelmissä tavannut: Proteuksen palvelija Peitsi ja tämän koira, Kärtty, joista jälkimmäisen on sanottu olevan "kirjallisuuden kaanonin vangitsevin vuorosanaton rooli". Esimerkiksi eräässä kohtauksessa Peitsi juttelee koiralleen ja esittää samalla omien kenkiensä avulla eräänlaista pienoisnäytelmää omasta elämästään:

Nyt tulen isäni luo: (Polvistuu) "Isä, antakaa siunauksenne." Nyt ei kenkä saisi itkultaan sanotuksi halaistua sanaa. Nyt minun pitäisi suudella isääni, (suutelee toista kenkää) no niin, hän se vain itkee. Nyt minä tulen äitini luo. Voisipa hän nyt puhua - kuin puuta koko nainen! No, minä suutelen häntä. (Suutelee toista kenkää) Totisesti. Sama lemu kuin äidin hengityksessä.

Hymähtelin lukiessani Peitsin (ja koiran) jutuille. Pelkästään tämän hahmon takia voisin käydä katsomassa näytelmän jossain. :)

Toinen ihastelun ja ihmettelyn aihe on se, miten hienosti suomentaja Leena Tamminen on onnistunut näytelmän runsaiden sanaleikkien suomennoksissa. Niitä on nimittäin paljon, ja niiden kääntäminen on varmasti vaatinut paljon aikaa ja aivojumppaa. Esim. tämä kohta, jossa mukana on tietenkin taas Peitsi (& koira):

Pantino
Peitsi, matkaan, matkaan! Laivaan! Herrasi on laivassa, ja sinä joudut soutamaan kiireesti perässä. Mikä nyt on? Miksi itket? Matkaan, tomppeli, sillä jos vielä vitkastelet, vuoksesi karkaa.

Peitsi
Karatkoon minun vuokseni tai kenen tahansa, sillä se on ilkein otus, jota kukaan on koskaan taluttanut.

William Shakespeare: Kaksi nuorta veronalaista. WSOY. 2005. 139 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: The Two Gentlemen of Verona
Suomentaja: Leena Tamminen

Wikipedia: Kaksi nuorta veronalaista