Nuori runoilija Elspeth Dunn asuu pienellä Skyen saarella Skotlannin rannikolla. Maaliskuussa 1912 hän saa yllätyksekseen elämänsä ensimmäisen ihailijakirjeen amerikkalaisopiskelija David Grahamilta. Elspeth vastaa kirjeeseen, ja pari jatkaa tiivistä kirjeenvaihtoa vuosikausia. Nuorten suhde syvenee ystävyydeksi ja lopulta rakkaudeksi, vaikka pari ei ole koskaan tavannut toisiaan.
Ensimmäinen maailmansota tuo Daveyn lopulta Eurooppaan, mutta kuviota mutkistaa Elspethin aviomies Iain, joka sotii itsekin tahollaan. Elspeth ei myöskään uskalla poistua saareltaan, koska hän pelkää veneitä ja vettä.
Romaanin rinnakkaisjuoni sijoittuu noin 30 vuotta ajassa eteenpäin, toisen maailmansodan alkuvuosiin. Elspethin tytär Marguerite on rakastunut, mutta kun hänen äitinsä katoaa, hän alkaa ottaa selvää tämän menneisyydestä ja erityisesti matkalaukullisesta kirjeitä, jotka äiti on säilyttänyt. Marguerite haluaa selvittää, mikä Elspethin valinta johti tämän perheen hajoamiseen vuosikymmeniä sitten. Margueriten oma rakkaustarina jää auttamatta Elspethin tarinan varjoon ja tuntui hieman teennäiseltä; oman identiteetin etsintä nousi tärkeämmäksi.
Seuraavassa mahdollisesti pieni spoileri: Olin muuten täysin varma, että kahden mieshenkilön välille romaanissa rakenneltiin suhdetta tai että siitä vihjailtiin rivien välissä. Kirjan lukeneet kenties tietävät, keitä tarkoitan.
Jessica Brockmole on uskaltanut rakentaa esikoisromaaninsa pelkän kirjeenvaihdon varaan, vaikka kirjeromaani ei varmasti ole romaanimuotona sieltä helpoimmasta päästä. Ongelmaksi voi muodostua se, kuinka kuljettaa juonta eteenpäin ja kirjoittaa esimerkiksi dialogia, kun koko kirja koostuu pelkistä kirjeistä. Entä kun kirjeenvaihtoystävät kenties tapaavat? Miten tapaamista voi kuvailla lukijalle - eiväthän henkilöt sen aikana kirjoittele toisilleen!
Brockmole on ratkaissut ongelman siten, että romaanin pääpari pysyttelee pääosin erossa ja kaukana toisistaan, mikä tietenkin mahdollistaa kaiken kertomisen kirjeitse. Kirjeet luovat lisäksi henkilöiden välillä lisäjännitteitä ja epävarmuutta: entä jos se ratkaiseva kirje ei saavukaan perille tai päätyy vääriin käsiin? Pelkkiin kirjeisiin perustuva suhde on hauras ja altis kohtalokkaille väärinkäsityksille.
Kirjeitä saarelta on romanttista viihdekirjallisuutta ja minun makuuni välillä liiankin tunteikas. Lukiessa tuli elävästi mieleen Mary Ann Shafferin ja Annie Barrowsin Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville. Sekin on kirjeromaani, joka sijoittuu piskuiselle saarelle maailmansodan aikoihin. Sekin alkaa siitä, kun naiskirjailija saa kirjeen hänen teoksensa lukeneelta mieheltä. Siinäkin soditaan ja rakastutaan. Yhtäläisyyksiä on paljon. Jos siis pidit Perunankuoripaistoksesta, pidät melko varmasti tästäkin.
Ahmin Brockmolen romaanin muutamassa päivässä, ja jännitys säilyi upeasti aivan loppuun saakka. Lopussa langat kuitenkin sidottiin minusta vähän liiankin näteiksi solmuiksi. Olisin kaivannut edes pientä avoimuutta ja sotkuisuutta loppuun. Toisaalta hyvänmielenkirjasta kuuluu nimensä mukaisesti jäädä hyvä mieli (tästä jäi vähän haikeakin). Suosittelen kirjaa kaikille kirjeromaanien ja sotaromanssien ystäville, jotka uskovat perinteisten kirjeiden voimaan. :)
Myös Sara, Jonna ja Ulla ovat lukeneet kirjan.
Jessica Brockmole: Kirjeitä saarelta. Bazar. 2015. 330 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: Letters from Skye
Suomentaja: Marja Helanen
Bazar: Kirjeitä saarelta
Kirjavinkit: Kirjeitä saarelta
Kirjeitä saarelta on hieman lälly, mutta annoin paljon anteeksi lopun takia. Se vaikutti minuun. Tuo lopun osuus kirkossa haltioitti minut.
VastaaPoistaMinä tykkäsin kirjasta ja luultavasti siksi, koska vietän paljon aikaa saarella.Välillä tarvitsen viihdettä ja rakkautta.
VastaaPoistaTuota Perunankuoripaistosta en pystynyt lukemaan paria sivua pidemmälle, ei yksinkertaisesti sytyttänyt minua.