Siirry pääsisältöön

Sofi Oksanen: Norma

Kaikki kummajaiset olivat jo tulleet kaapista. Hänkin voisi tehdä niin. Hän voisi elää kuten muutkin. Ehkä muita samanlaisia ei ollut, mutta mitä sitten?
Jos hän paljastaisi itsensä, hän saattaisi jo huomenna jutella jonkun kaltaisensa kanssa. 

Sofi Oksasen Norma oli syksyn kirjallinen tapaus jo ennen teoksen julkaisua. Romaanista ei kerrottu mitään etukäteen, kirjan ja päähenkilön nimeä lukuun ottamatta. Syyskuussa kirja nostettiin valtavan media-aallon kantamana esiin, ja kirjamessuilla rekankokoiset Norma-julisteet varmistivat, ettei romaani jää keneltäkään huomaamatta. Hypetys nosti ainakin minulta karvat pystyyn, mutta tuhansien muiden tavoin minäkin luin kirjan. Lukiessa aloin kuitenkin epäillä, ettei tämä kirja erityisemmin paranna Oksasen asemia kirjallisella kentällä. Kärjistäen ja vähän ilkeästi sanottuna: Norma myy, koska se on Oksasen kirja; ei, koska se on erityisen hyvä.

Ensimmäiset pari-kolmekymmentä sivua lukijan eteen marssitetaan joukko henkilöitä, joilla on toinen toistaan erikoisempia nimiä ja lempinimiä ja vähintäänkin monimutkaiset keskinäiset suhteet. Kärryillä pysyminen vaati ponnistelua ja välillä aioin jo piirtää jonkinlaisen taulukon - kuka on kenenkin isä ja kuka tuntee tai muistaa kenetkin ja mistä.

Kaikki alkaa hautajaisista. Norman äiti Anita on (ehkä) tehnyt itsemurhan heittäytymällä metron alle. Hautajaiset tarjoavat perinteisesti oivan ympäristön muistojen ja menneisyyden esiin nostamiselle, mutta Anitan hautajaisissa on myös pari kuokkavierasta, jotka ovat oudon kiinnostuneita Normasta. Suvun kaapissa piisaa luurankojakin: Norman Ruotsiin muuttanut isä on arvoitus ja Anitan hyvä ystävä Helena on jostain syystä joutunut mielisairaalaan (Niuvanniemeen kaiken lisäksi! Se sijaitsee tuossa parin kilometrin päässä!). :)

Jo ennen kuin luin kirjan olin kuuntelemassa Oksasta Turun kirjamessuilla, kun hän kertoi romaanin perusideasta (päähenkilö kärsii yliluonnollisen nopeasta hiustenkasvusta ja on jonkinlainen "hiusmeedio", joka pystyy tulkitsemaan muiden ihmisten hiuksista kaikkea mahdollista ruokavaliosta sairauksiin) ja teemasta (globaali hiusteollisuus sekä siihen liittyvä köyhien maiden riisto). Rehellisesti sanottuna ensimmäinen ajatukseni oli: mitä hittoa? Siis Viron lähihistoriasta ja Venäjän politiikasta kirjoittanut kirjailija kirjoittaa ihan vakavissaan globaalista ongelmasta nimeltä hiustenpidennykset?! Sitten Oksanen ja haastattelija mainitsivat romaanin toisen pääteeman, eli kohdunvuokrausbisneksen. Se nyt jo tuntui poliittisesti ja moraalisesti merkittävämmältä ongelmalta kuin tukka, mutta miten se taas liittyy hiusteollisuuteen, mietin.


Spoilerivaroitus:
Luettuani kirjan olen edelleen hyvin hämmentynyt. En tiedä, vaikuttiko mielikuvaani se että katsoin samana päivänä Skyfallin, mutta romaanin loppuratkaisu oli jotenkin bondmainen (pääpari jallittaa kaikkia, pahikset kuolevat ja lopussa mies ja nainen saavat toisensa...). Kohta jossa hiukset kuristavat aborttia tekevän lääkärin ja hoitajan kuoliaaksi oli jo niin pöyristyttävän outo, että puuskahdin epäuskoisen huvittuneena.

Etsin jatkuvasti symboliikkaa hiusten takana, jotain syvällisempää tarkoitusta: edustavat Norman nopeasti kasvavat hiukset vapautta, itsenäisyyttä, seksuaalisuutta, toiseutta..? Merkitsevätkö pitkät hiukset naiseutta, kauneutta, perinteitä ja hedelmällisyyttä? Miksi hiuksilla on niin suuri kulttuurinen merkitys? Onhan niillä, vaikkei hiusala ja pidennysbisnes olekaan tietääkseni räjähtänyt käsistä aivan niin hurjasti kuin kirjassa annetaan ymmärtää.

Me olemme pappeja, kätilöitä, terapeutteja, lääkäreitä, siirtymäriittien suorittajia, me käärimme naiset foliosuikaleisiin, pyyhkeisiin, kappoihin, pesemme pois vanhan elämän ja lähetämme heidät kohti uutta. Meistä riippuu elämän käännekohtien onnistuminen. Parasta tietenkin on se, että naiset ovat valmiita maksamaan hyvästä tukasta mitä hyvänsä, jos pääsevät sellaisen makuun.

Näin uskoo Marion, kampaaja, joka elää ilmeisesti eri maailmassa kuin minä, koska en tunnista itseäni tai lähipiiriäni tuosta kaikki naiset yhteen niputtavasta määritelmästä enkä usko, että kampaajilla (kaikki kunnia heille) on aivan noin suureellinen kuva ammatistaan.

Suurin ongelma olikin ehkä siinä, etten yksinkertaisesti tunnistanut Norman maailmaa omakseni enkä päässyt siihen sisälle. Yliluonnolliset elementit eivät toimineet tarpeeksi tehokkaasti: ne eivät tehneet kirjasta kiehtovan mielikuvituksellista tai sadunomaista vaan lähinnä vaivaannuttivat ja ihmetyttivät. Maagiseen realismiin kuuluu minusta tietynlainen todellisuuden ja yliluonnollisuuden rajoilla leikittely. Norma on liian vakava ja ottaa itsensä liian tosissaan kirjana.
 
Sofi Oksanen: Norma. Like. 2015. 304 sivua.

NormaRoss.fi
Like: Norma
HS: "Sofi Oksanen yllättää rikoskirjailijana, mutta Normasta puuttuu kunnon imu"

Kommentit

  1. Minustakin tämä on vaikuttanut aika vaisulta, eikä kirja ole juuri edes kiinnostanut... Ihan niin kuin sanoit, tuntuu siltä, että kirjaa hypetetään vain siksi, että se on Oksasen kirjoittama.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minullekin jäi vaisu mielikuva tästä. Ei ollut minun kirjani.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Anni Kytömäki: Kultarinta

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti Mutta ehkä muut ihmiset eivät metsässä ole samoja kuin avotaivaan alla. He muuttuvat yhtä aikaa läpinäkyviksi ja salaperäisiksi, tavallisiksi ja oudoiksi, samaksi aineeksi kuin tuuli, linnunlaulu ja neulasten kärjissä tiukkuvat vesihelmet. Metsässä heidän ytimeensä näkee hetkittäin. Tai ei, sen vain aavistaa. Olin lukenut yhden sivun ja yli 600 oli vielä edessä, kun minun piti laskea kirja alas ja hengähtää hetki. Anni Kytömäen kirjoitustyyli on pakahduttavan kaunista, lumoavaa, tarkkaa ja kuvailevaa. Luontosanat kuulostavat eksoottisilta uudissanoilta, mutta samalla ikiaikaisen perinteisiltä. Puhutaan murskasiipi linnusta, vesikivestä , maata suonivista poluista ja äänestä, joka sujuttelee puiden takaa. Sanotaan, että suomen kielessä ja murteissa on satoja eri sanoja pelkästään lumelle, mutta Kytömäen romaani osoittaa, miten runsaasti kielestä löytyy myös muita Suomen luontoon ja metsien kulttuuriperintöön liittyviä sanoja, joita tällainen luonnos

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

Tapio Tamminen: Islamin aseeton soturi: Ghaffar Khan ja talebanien synty

Ghaffar Khanin perustama Khudai Khidmatgar -liike on historiallisesti ilmeisesti ainutlaatuinen sosiaalinen keksintö, sillä missään muualla väkivallaton vastarintaliike ei ole järjestäytynyt kurinalaiseksi aseettomaksi armeijaksi. Eilisessä Hesarissa oli syyskuussa menehtyneen tietokirjailija Tapio Tammisen muistokirjoitus. Tamminen muistetaan ehkä parhaiten Tieto-Finlandian vuonna 2015 voittaneesta Kansankodin pimeämpi puoli -teoksesta (2015), mutta itse olen lukenut vain Tammisen vuonna 2011 ilmestyneen tietokirjan Abdul Ghaffar Khanista . Kirjan lukemisesta on jo aikaa, mutta bloggausta en ole siitä tehnyt, joten päätin nyt kaivella vanhat muistiinpanot esiin.   Islamin aseeton soturi kertoo siis Ghaffar Khanista, joka perusti maailman suurimmaksi rauhanarmeijaksi kutsutun aseettoman liikkeen 1920-luvun lopulla brittiläisen Intian luoteisella raja-alueella, joka on nykyisin osa Pakistania. Tällä vuosituhannella kyseinen alue on tullut tunnetuksi erityisesti Yhdysvaltain pommituksi