maanantai 18. tammikuuta 2016

Siiri Enoranta: Surunhauras, lasinterävä

Uli katsoi häntä silmät pyöreinä, odottaen, toivoen, että tälläkin kertomuksella olisi tarkoitus niin kuin hän halusi kaikella olevan. Uli halusi aina nähdä kohtalon, Uli odotti, että jokainen pienikin sattumus muodostaisi osan suurta, kaikkialla hengittävää tarinaa, jonka sylissä hän voisi levätä turvallisesti, koska se oli ennalta määrätty ja muuttumaton.

Siiri Enorantaa on kehuttu blogeissa vuolaasti ja kaikki hänen aiemmat teoksensa ovat olleet ehdolla jonkin kirjallisuuspalkinnon - milloin Finlandia Juniorin, milloin Kuvastajan - saajaksi. Surunhauras, lasinterävä kiinnitti huomioni jo komean kannen takia (joka on Laura Lyytikäisen käsialaa). Lisäksi Maria Turschaninoffin Maresin lukeminen viime vuonna palautti uskoni kotimaiseen, nuorille suunnattuun fantasiaan - nimenomaan sellaiseen, jossa on päähenkilönä vahva nainen tai tyttö. Joten Surunhauras, lasinterävä oli pakko lukea.

Romaani nousi viime vuonna Finlandia Junior -ehdokkaiden joukkoon, se voitti Topelius-palkinnon ja noin viikko sitten kirjabloggaajat valitsivat sen vuoden 2015 parhaaksi lasten- ja nuortenkirjaksi eli se sai Blogistanian Kuopus -palkinnon.

Kaiken tämän jälkeen melkein nolottaa myöntää, etten pitänyt kirjasta. Vaikka olisin kovasti halunnut.

Enorannan romaani sijoittuu kahteen erilaiseen paikkaan ja kulttuuriin. Sidrineian niemimaata hallitsee prinsessa Sadeia Sarastuksen lasinkirkkaassa palatsissaan. Matriarkaalisessa yhteiskunnassa prinsessa ja tämän lasittaret, eli lasinpuhaltajat, ovat korkeimmassa asemassa. Valtameren takana, petollisten karikoiden eristämänä kohoavat Surukauriin saaret, Ahmima ja Virtaava. Surukauriin kansa uskoo, että surukauris ilmestyy jokaiselle lapselle tämän 6-vuotispäivänä ja ilmoittaa, kuinka paljon surua henkilö joutuu elämänsä aikana kokemaan. Nuori Uli saa suuremman surutaakan kuin kukaan muu ennen häntä.

Heti ensimmäisiltä sivuilta eräs asia alkoi tökkiä: Enorannan ylipitkät lauseet, joissa useamman pilkun olisi hyvin voinut korvata pisteellä. Loputtomat sivulauseet tekivät lukemisesta välillä raskasta. Monen kirjoittajan kohdalla pitkät lauseet eivät häiritse minua, mutta Enorannan kohdalla tyyli jostain syystä ärsytti. Toisaalta siihen alkoi vähitellen tottua.

Sidrineia ja Surukauriin saaret eroavat toisistaan monin tavoin. Sadeian valtakunnassa valmistetaan laadukkainta, kirkkainta lasia, vaikka valtakunta itse (sen hallitsijasta puhumattakaan) on kaikkea muuta kuin kirkkaanpuhdas ja läpinäkyvä. Kaikki pelkäävät Sadeiaa ja kilpailevat hänen huomiostaan. Palatsissa juonitellaan, ja yhteiskunta on jakautunut ja epätasa-arvoinen. Miehet ovat toisen luokan kansalaisia, joita ei päätöksenteossa huomioida.

Surukauriin saaret sen sijaan edustavat eräänlaista utopiaa. Siellä ei ollut käytössä valuuttaa tai sääntöjä tai yhteiskuntaluokkia. Ihmiset eivät suunnitelleet päiviään vaan he leipoivat leipää kun olivat nälkäisiä ja kylpivät kun sattuivat lähelle jokea tai lampea. Ajankululla ja muulla maailmalla ei juurikaan ole merkitystä tässä idyllisessä kuplassa. Miehet ja naiset ovat tasa-arvoisia keskenään, kaikilla on oma tehtävänsä. Kulttuuri perustuu luonnonläheisyyteen ja omavaraisuuteen.

Kun nämä kaksi maailmaa kohtaavat, syntyy väistämättä ristiriitoja. Mutta kenties löytyy myös jotain uutta, yhteistä ja yllättävää.

Enoranta on luonut taidokkaan moniulotteisen fantasiamaailman, mutta minun mielestäni hän tekee sen tarinan kustannuksella. Osa juonenkäänteistä oli selitetty ja pohjustettu puutteellisesti. (Spoilereita: Mikä ihme saa Mereian, yhden lasittarista, rakastumaan oikopäätä Linaniaan ja hoivaamaan äidillisesti ventovierasta poikaa? Mistä Beanna arvaa saaren menneisyyden? Mikä on julman ja manipuloivan Tirilaian merkitys? Luulin, että hänen pimeillä taidoillaan olisi jokin ratkaisevampi merkitys, mutta hän vain hiipuu vähitellen tarinasta pois.)

Ottaen huomioon miten yksityiskohtaisesti lasittarien elämää kuvaillaan, kaikki heistä, myös Mereia ja Beanna, jäivät minusta harmillisen etäisiksi ja yksiulotteisiksi.

Aloitin kirjan lukemisen vauhdikkaasti, mutta huomasin, että tahti hiipui vääjäämättä loppua kohden. Välillä jännittävät hetket ja yllättävät juonenkäänteet saivat taas ahmimaan sivuja sydän pamppaillen, mutta suvantokohtia ja juonen kannalta epäolennaista täytettä oli minusta liikaa. Luin kirjaa pitkään ja rehellisesti sanottuna loppua kohden aloin jo kärsimättömänä laskea sivuja loppuun. Kamalaa, mutta totta.

Moni lukija on kuitenkin suorastaan lumoutunut tästä ja palkinnotkin puhuvat sen puolesta, että tämä kannattaa lukea - yhden bloggaajan riitaäänestä huolimatta. :)

Siiri Enoranta: Surunhauras, lasinterävä. WSOY. 2015. 473 sivua.
Kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta!

SiiriEnoranta.com
Kirja.fi: Surunhauras, lasinterävä

2 kommenttia:

  1. Odotin teokselta suuria, sillä ihastuin Enorannan kerrontaan edellisessä teoksessaan, Nokkosvallankumous. Pettymys tuntuu vieläkin uskomattomalta, kun miettii kuinka palkittu teos on kyseessä. Ehkä fantasiat eivät enää ole minua varten, eivät korkea-fantasiat ainakaan.

    Tässä oli kiinnostava idea, mutta sortui kliseisiin, asioiden selittämättä jättämiseen ja itseäni ärsyttivät erityisesti kirjailijan hahmoille, paikoille ja asioille antamat erisnimet. Poikkeuksena surukauris, joka on jotenkin todella kaunis ja hyvin kielellä rullaava nimi.

    Teoksesta olisi voinut karsia materiaalia sivuhaaroista pois, keskittyä paremmin selittämään kekeisiä hahmoja (taustat, motiivit) ja muutenkin pitämään juonta paremmin kasassa. Sääli sinällään. odotan kuitenkin mielenkiinnolla mitä Enoranta seuraavaksi kirjoittaa.

    VastaaPoista
  2. Ostin tuon kirjan itselleni ennen joulua, mutta en ole ehtinyt lukea. Jokin sinua kiinnostaa. Hieno nimi ja kansi.

    VastaaPoista