Siirry pääsisältöön

Paula Hawkins: Nainen junassa

He kuuluvat yhteen, he ovat hyvä pari. He ovat onnellisia, sen näkee. He ovat juuri sitä, mitä minäkin joskus olin, he ovat minä ja Tom viisi vuotta sitten. He ovat kaikkea sitä, minkä minä olen menettänyt, he ovat kaikkea sitä, mitä minä haluaisin olla.

Viime vuonna ei voinut olla törmäämättä Paula Hawkinsin esikoisdekkarin kanteen ja nimeen, jos yhtään seurasi kirja-alan juttuja, blogeja ja muuta mediaa. Nainen junassa oli valtava myyntimenestys sekä Britanniassa että ympäri maailmaa. Suomessakin se pysytteli käännetyn kaunokirjallisuuden top-kympissä useiden kuukausien ajan.

En silti aikonut lukea kirjaa, koska a) se on dekkari ja b) se on trilleri. Kyllä, olen genrerajoitteinen. ;) Mutta kuinkas sitten kävikään? Edessä oli pitkä junamatka ja halusin jotain varmasti koukuttavaa luettavaa. Niinpä Nainen junassa lähti hetken mielijohteesta kirjastosta mukaan.

Yllätyin. En ollut lukenut kirjasta montaakaan juttua etukäteen, mutta odotin jotain aivan erilaista. Odotin vähän "perinteisempää" trilleriä, jotain verisempää, pelottavampaa ja nopeatahtisempaa. Jotain, jota lukiessa sydän alkaa sykkiä nopeammin ja sormet kääntävät kuumeisesti kirjan sivuja.

Toki Nainen junassa on omalla tavallaan hyvinkin "perinteinen": se on eräänlainen moderni versio whodunnit-tyyppisestä dekkarista, joka juontaa juurensa jo Agatha Christieen ja 1930-luvun Britanniaan. Kaikki tyypilliset elementit löytyvät myös tästä romaanista: alussa löytyvä rikoksen uhri; suljettu yhteisö ja pieni henkilöiden piiri; kyvytön poliisi ja rikosta innokkaasti tutkiva harrastelijasalapoliisi; useampi henkilö, jolla on motiivi ja tilaisuus tehdä rikos sekä lopussa paljastuva, yllättävä ratkaisu.

Epätyypillisen Hawkinsin romaanista tekee sen päähenkilö, Rachel, eli tuo junassa matkustava nainen. Rachel on yksinäinen, katkeroitunut, haaveileva alkoholisti, jonka mielikuvitus laukkaa ja elämänhallinta on jokseenkin pettänyt. Ei siis mikään luotettava kertoja. Rachelin menneisyydestä paljastuu vasta vähitellen kirjan edetessä seikkoja, jotka toisaalta selittävät hänen käytöstään, mutta toisaalta tekevät hänestä entistä epäilyttävämmän. Miksi et kertonut tuota aiemmin? lukijakin ihmettelee.

Junaradan varrella olevassa talossa asuu pariskunta, jota Rachel seuraa aamuin illoin junan ikkunasta. Hän kuvittelee heille mielessään täydellisen onnellisen elämän. Rachelin omasta onnesta on jäljellä vain muisto: lähistöllä asuvat Tom, Rachelin ex-mies, uuden vaimonsa Annan ja pienen vauvan kanssa. Rachel ei pääse Tomista yli ja hukuttaa surunsa alkoholiin.

Kuten sanoin, romaani oli hieman toisenlainen kuin odotin. Se ei ollut kovin väkivaltainen tai erityisen verinen. Se ei herättänyt juurikaan kauhua tai saanut aikaan kylmiä väreitä. Enimmäkseen tunsin sympatiaa, surua, sääliä ja ymmärrystä monia henkilöitä kohtaan. Hawkins luo traagisista tapahtumista arkipäiväisiä ja tuo henkilöhahmot jopa häiritsevän lähelle lukijaa tekemällä heistä hyvin tavallisia: lähiöelämää viettäviä ikävystyneitä kotiäitejä, elämälleen uutta suuntaa etsiviä sinkkuja ja arvoituksellisia aviomiehiä. Monilla on luurankoja Ikea-kaapeissaan, mutta kelläpä ei.

Kirja ei ollut aivan niin vetävä kuin olisin toivonut, mutta imua siihen tuo se, että kuka tahansa henkilöistä voi todella olla syyllinen. Kirjan mittaan lukijaa ohjaillaan hienovaraisesti epäilemään milloin tätä, milloin tuota henkilöä. Juuri kun on muodostanut oman teoriansa rikoksesta, Hawking hymyilee kujeilevasti ja sanoo: "Ähäkutti, eipäs se niin mennytkään." Jännitys säilyy hyvin loppuun asti eikä minusta loppuratkaisu ollut ennalta-arvattava, niin kuin joissakin arvosteluissa on moitittu.

Kirjaan perustuva elokuva tulee teattereihin loppuvuodesta.

Paula Hawkins: Nainen junassa. Otava. 2016. 382 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: The Girl on the Train
Suomentaja: Oona Timonen

Otava: Nainen junassa
HS: "Esikoisdekkarin rujo päähenkilö valloittaa"
Kirjavinkit: Nainen junassa
Kirjavinkit: Nainen junassa -videoarvio

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

José Saramago: Luola

[...] jotkut lukevat koko ikänsä eivätkä pääse koskaan lukemansa sisälle, he takertuvat tekstiin eivätkä ymmärrä että sanat ovat vain virtaavan joen poikki aseteltuja kiviä, ne ovat sitä varten että pääsisimme niitä myöten toiselle rannalle, sillä pääasia on juuri se toinen ranta, Paitsi jos, Paitsi jos mitä, Paitsi jos sellaisella joella ei olekaan pelkästään kahta rantaa vaan monta, jos jokainen lukija on itse oma rantansa ja jos se ranta, jolle hänen on päästävä, onkin juuri hänen ja vain hänen [...] Yritin joskus lukea José Saramagon Toinen minä -romaania, mutta en päässyt muutamaa kymmentä sivua pidemmälle. En pitänyt kilometrin pituisista lauseista, verkkaisesta tahdista ja sekavasta dialogista, jossa ei tiennyt kuka sanoi mitäkin. Tartuin siis hieman vastahakoisesti lukupiirikirjaamme Luolaan . Yllätyin, miten mukaansatempaava romaani oli (ainakin Toiseen minään verrattuna!) ja luin kuin luinkin 400-sivuisen järkäleen vajaassa viikossa. Tyyli tuntui heti alusta lähtien pe

Miki Liukkonen: Lapset auringon alla

100 on hyvä numero, hän ajatteli, se on tasapainoinen luku. Sillä on neljä jalkaa, se tuoksuu Omolle ja se on kissa. Niinpä Jonas osti appelsiineja. Hän osti niitä neljä, yhtä monta kuin kissalla on jalkaa, ja saippuaa, samanlaista kuin mitä mummolassa oli ollut hänen lapsuudessaan. Vihreää ja mäntysuovan tuoksuista. Tällaisen saippuan olemassaolon Jonas ehdottomasti hyväksyi, ei pelkästään sen nostalgia-arvon takia vaan myös yleisen hygienian. Tämä on ensimmäinen kirja, jolla osallistun Sivumennen-podcastin ja -blogin #hyllynlämmittäjä-haasteeseen, jossa tarkoituksena on lukea vuoden aikana 12 vielä lukematonta kirjaa omasta hyllystä. Miki Liukkosen Lapset auringon alla on odottanut hyllyssä lukemistaan jo useamman vuoden ajan, muistaakseni ilmestymisvuodestaan (2013) lähtien. Liukkonenhan on oululainen kirjallisuuden enfant terrible ; nuoren, boheemin, vähän hullun rappiorunoilijan perikuva, joka väitti - kenties vain puolivakavissaan - uudistavansa suomalaisen kirjallisuude