Siirry pääsisältöön

Paula Hawkins: Nainen junassa

He kuuluvat yhteen, he ovat hyvä pari. He ovat onnellisia, sen näkee. He ovat juuri sitä, mitä minäkin joskus olin, he ovat minä ja Tom viisi vuotta sitten. He ovat kaikkea sitä, minkä minä olen menettänyt, he ovat kaikkea sitä, mitä minä haluaisin olla.

Viime vuonna ei voinut olla törmäämättä Paula Hawkinsin esikoisdekkarin kanteen ja nimeen, jos yhtään seurasi kirja-alan juttuja, blogeja ja muuta mediaa. Nainen junassa oli valtava myyntimenestys sekä Britanniassa että ympäri maailmaa. Suomessakin se pysytteli käännetyn kaunokirjallisuuden top-kympissä useiden kuukausien ajan.

En silti aikonut lukea kirjaa, koska a) se on dekkari ja b) se on trilleri. Kyllä, olen genrerajoitteinen. ;) Mutta kuinkas sitten kävikään? Edessä oli pitkä junamatka ja halusin jotain varmasti koukuttavaa luettavaa. Niinpä Nainen junassa lähti hetken mielijohteesta kirjastosta mukaan.

Yllätyin. En ollut lukenut kirjasta montaakaan juttua etukäteen, mutta odotin jotain aivan erilaista. Odotin vähän "perinteisempää" trilleriä, jotain verisempää, pelottavampaa ja nopeatahtisempaa. Jotain, jota lukiessa sydän alkaa sykkiä nopeammin ja sormet kääntävät kuumeisesti kirjan sivuja.

Toki Nainen junassa on omalla tavallaan hyvinkin "perinteinen": se on eräänlainen moderni versio whodunnit-tyyppisestä dekkarista, joka juontaa juurensa jo Agatha Christieen ja 1930-luvun Britanniaan. Kaikki tyypilliset elementit löytyvät myös tästä romaanista: alussa löytyvä rikoksen uhri; suljettu yhteisö ja pieni henkilöiden piiri; kyvytön poliisi ja rikosta innokkaasti tutkiva harrastelijasalapoliisi; useampi henkilö, jolla on motiivi ja tilaisuus tehdä rikos sekä lopussa paljastuva, yllättävä ratkaisu.

Epätyypillisen Hawkinsin romaanista tekee sen päähenkilö, Rachel, eli tuo junassa matkustava nainen. Rachel on yksinäinen, katkeroitunut, haaveileva alkoholisti, jonka mielikuvitus laukkaa ja elämänhallinta on jokseenkin pettänyt. Ei siis mikään luotettava kertoja. Rachelin menneisyydestä paljastuu vasta vähitellen kirjan edetessä seikkoja, jotka toisaalta selittävät hänen käytöstään, mutta toisaalta tekevät hänestä entistä epäilyttävämmän. Miksi et kertonut tuota aiemmin? lukijakin ihmettelee.

Junaradan varrella olevassa talossa asuu pariskunta, jota Rachel seuraa aamuin illoin junan ikkunasta. Hän kuvittelee heille mielessään täydellisen onnellisen elämän. Rachelin omasta onnesta on jäljellä vain muisto: lähistöllä asuvat Tom, Rachelin ex-mies, uuden vaimonsa Annan ja pienen vauvan kanssa. Rachel ei pääse Tomista yli ja hukuttaa surunsa alkoholiin.

Kuten sanoin, romaani oli hieman toisenlainen kuin odotin. Se ei ollut kovin väkivaltainen tai erityisen verinen. Se ei herättänyt juurikaan kauhua tai saanut aikaan kylmiä väreitä. Enimmäkseen tunsin sympatiaa, surua, sääliä ja ymmärrystä monia henkilöitä kohtaan. Hawkins luo traagisista tapahtumista arkipäiväisiä ja tuo henkilöhahmot jopa häiritsevän lähelle lukijaa tekemällä heistä hyvin tavallisia: lähiöelämää viettäviä ikävystyneitä kotiäitejä, elämälleen uutta suuntaa etsiviä sinkkuja ja arvoituksellisia aviomiehiä. Monilla on luurankoja Ikea-kaapeissaan, mutta kelläpä ei.

Kirja ei ollut aivan niin vetävä kuin olisin toivonut, mutta imua siihen tuo se, että kuka tahansa henkilöistä voi todella olla syyllinen. Kirjan mittaan lukijaa ohjaillaan hienovaraisesti epäilemään milloin tätä, milloin tuota henkilöä. Juuri kun on muodostanut oman teoriansa rikoksesta, Hawking hymyilee kujeilevasti ja sanoo: "Ähäkutti, eipäs se niin mennytkään." Jännitys säilyy hyvin loppuun asti eikä minusta loppuratkaisu ollut ennalta-arvattava, niin kuin joissakin arvosteluissa on moitittu.

Kirjaan perustuva elokuva tulee teattereihin loppuvuodesta.

Paula Hawkins: Nainen junassa. Otava. 2016. 382 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: The Girl on the Train
Suomentaja: Oona Timonen

Otava: Nainen junassa
HS: "Esikoisdekkarin rujo päähenkilö valloittaa"
Kirjavinkit: Nainen junassa
Kirjavinkit: Nainen junassa -videoarvio

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Anni Kytömäki: Kultarinta

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti Mutta ehkä muut ihmiset eivät metsässä ole samoja kuin avotaivaan alla. He muuttuvat yhtä aikaa läpinäkyviksi ja salaperäisiksi, tavallisiksi ja oudoiksi, samaksi aineeksi kuin tuuli, linnunlaulu ja neulasten kärjissä tiukkuvat vesihelmet. Metsässä heidän ytimeensä näkee hetkittäin. Tai ei, sen vain aavistaa. Olin lukenut yhden sivun ja yli 600 oli vielä edessä, kun minun piti laskea kirja alas ja hengähtää hetki. Anni Kytömäen kirjoitustyyli on pakahduttavan kaunista, lumoavaa, tarkkaa ja kuvailevaa. Luontosanat kuulostavat eksoottisilta uudissanoilta, mutta samalla ikiaikaisen perinteisiltä. Puhutaan murskasiipi linnusta, vesikivestä , maata suonivista poluista ja äänestä, joka sujuttelee puiden takaa. Sanotaan, että suomen kielessä ja murteissa on satoja eri sanoja pelkästään lumelle, mutta Kytömäen romaani osoittaa, miten runsaasti kielestä löytyy myös muita Suomen luontoon ja metsien kulttuuriperintöön liittyviä sanoja, joita tällainen luonnos

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

Tapio Tamminen: Islamin aseeton soturi: Ghaffar Khan ja talebanien synty

Ghaffar Khanin perustama Khudai Khidmatgar -liike on historiallisesti ilmeisesti ainutlaatuinen sosiaalinen keksintö, sillä missään muualla väkivallaton vastarintaliike ei ole järjestäytynyt kurinalaiseksi aseettomaksi armeijaksi. Eilisessä Hesarissa oli syyskuussa menehtyneen tietokirjailija Tapio Tammisen muistokirjoitus. Tamminen muistetaan ehkä parhaiten Tieto-Finlandian vuonna 2015 voittaneesta Kansankodin pimeämpi puoli -teoksesta (2015), mutta itse olen lukenut vain Tammisen vuonna 2011 ilmestyneen tietokirjan Abdul Ghaffar Khanista . Kirjan lukemisesta on jo aikaa, mutta bloggausta en ole siitä tehnyt, joten päätin nyt kaivella vanhat muistiinpanot esiin.   Islamin aseeton soturi kertoo siis Ghaffar Khanista, joka perusti maailman suurimmaksi rauhanarmeijaksi kutsutun aseettoman liikkeen 1920-luvun lopulla brittiläisen Intian luoteisella raja-alueella, joka on nykyisin osa Pakistania. Tällä vuosituhannella kyseinen alue on tullut tunnetuksi erityisesti Yhdysvaltain pommituksi